Kuukauden Uusinta II

Keskusta.fi / Etelä-Häme / Suomeksi / Kirjat / Kuukauden Uusinta II
Kun nyt menossa olevat viikot ovat poliittisesti siitä värikkäämmästä päästä, otetaan vielä yksi ylimääräinen päivitys. Kun näiden vuosien aikana tuota arkistomateriaalia on ehtinyt jonkin verran kerääntyä, hyödynnetään sitä ottamalla tähän kohtaan SMP/PS -spessu. SMP´n seteliselkärankaisiksi syytettyjen puheenvuoro Vennamon panttivangit on esitelty aiemmin alkuvuonna 2014, Timo Soinin muistelmateos Maisterisjätkä alkuvuonna 2011.


Uuden Vuoden Extra
Lauri Linna: Vennamon panttivangit
KL-Paino 1998
159 sivua



Perussuomalaisten edeltäjäpuolueen Suomen Maaseudun Puolueen muutenkin värikkään historian tunnetuimmat kahinat käytiin 1970-luvun alussa. Tuolloin puolueesta irtautui kansanedustajien ryhmä, jotka lohkaisivat mukaansa tuntuvan siivun SMP´n puoluetuesta. Tapahtuman yhteydessä lanseerattiin näitä kansanedustajia kuvaamaan termi "seteliselkärankaiset", mikä on jäänyt kansakunnan kollektiiviseen muistiin.
   Kalabaliikissa kansa asettui SMP´n ja sen puheenjohtajan Veikko Vennamon kannalle. SMP´sta irtautuneen ryhmän eduskuntaura loppui lyhyeen.
   Tämän SMP´sta irtautuneen ryhmän jäsenet olivat Pentti Antila, Matti Asunmaa, Kalevi Huotari, Heikki Kainulainen, Mauno Kurppa, Lauri Linna (kyllä, keskustalaisen Heimo Linnan nuorempi veli), Aune Mänttäri, Artturi Niemelä, Kalevi Remes, Arvo Sainio, Viljo Suokas, Olavi Tupamäki ja Hannes Volotinen. Suuri yleisö mielsi heidät kyseisen poliittisen näytelmän roistoiksi, minkä leiman he ovat kokeneet hyvin raskaaksi.
   Vennamon versio on kansalle tuttu. Mutta on olemassa toinenkin versio. Lauri Linna (s. 1930) kokosi tapahtumista muisteluksen Vennamon panttivangit, missä valotetaan SMP´n toimintaa myös kulissien takaa, missä todellisuus oli varsin erinäköistä.

   Miten se SMP´n jakautuminen sitten tapahtui? SMP´n ryhmähuoneessa eduskunnassa oli jälleen kerran käynnissä tiivistunnelmainen kokous. Puolueen puheenjohtaja Veikko Vennamo alkoi erottaa eduskuntaryhmästä määräajaksi hankaliksi kokemiaan kansanedustajia. Yksi heistä, Heikki Kainulainen, pomppasi pystyyn ja ilmoitti, että koska demokraattisia sääntöjä ei noudatettu, ryhmäkokous jatkuu pankkivaliokunnan salissa. Kahdeksastatoista kansanedustajasta huoneesta poistui kaksitoista.
   Nämä kaksitoista pitivät välittömästi kriisikokouksen ja totesivat päätöksessään puheenjohtaja Vennamon syyllistyneen yhdistyslain ja ryhmän sääntöjen vastaiseen menettelyyn sekä pidätti tämän toistaiseksi ryhmän jäsenyydestä. Ja Vennamo puolestaan, onnistuttuaan pitämään muut viisi edustajaa otteessaan, kiirehti aloittamaan julkisuuspelin.
   SMP jakautui. Vennamo jäi kuuden edustajan tynkäpuolueeseen, ja näistäkin yksi sittemmin loikkasi uuteen ryhmittymään, josta sittemmin muodostettiin uusi puolue Suomen Kansan Yhtenäisyyden Puolue (SKYP). Tämä yksi, joka jäi epäröimään, oli Arvo Sainio, joka oli velkaantunut jo yli 40.000 mk edestä ja sitten vielä sitoutunut takaajaksi puolueen vaalivelkoihin, puheiden mukaan maatilansa arvoa vastaavasta summasta. Vennamo oli uhannut ulosmitata Sainion, mikäli tämä siirtyy SKYP´een. No, SKYP´n jäsenet auttoivat Sainiota järjestelemään asiansa pankin kanssa ja Sainion velkavankeus Vennamoon päättyi, minkä jälkeen Sainio siirtyi SKYP´n ryhmään.
   Silloisen lain mukaan tynkä-SMP sai puoluetuen koko valitun 18 edustajan määrän perusteella. Uusi, suurempi ryhmittymä ei puoluetukea saanut lainkaan. Sitä eduskunnassa pidettiin kohtuuttomana. Alettiin puuhata uutta käytäntöä, minkä mukaan, mikäli kesken vaalikautta enemmistö edustajista lähtee puolueesta, he vievät lukumääränsä mukaisen puoluetuen mukanaan.
   Kuten arvata saattaa, Vennamohan kihahti ihan kunnolla. Hän jätti lakialoitteen, millä tähtäsi siihen, että uusi puolue määrättäisiin maksamaan entisen puolueen ja sen piirijärjestöjen vaalikustannuksista oikeusministeriön selvityksen mukainen osuus. Linna näkee tämän olleen nerokas veto. Pääseminen sellaisen lain turvin laskuttamaan tätä kahdentoista ehdokkaan ryhmää itse säveltämistään vaalikuluista olisi ollut Vennamon kostonhimolle toiveiden täyttymys. Kenttä kun ei ollut lainkaan perillä puolueen vaalikustannuksista ja siitä, kuka vaaliveloista oli oikeasti vastuussa. Monet juuri SKYP´n edustajista olivat laittaneet omaa rahaansa palamaan. Sitä tietoa ei saatu menemään perille asti, Vennamo oli saanut vakuutettua kentän omalla versiollaan. Kansa ei huomioinut edes sitä, että laki oli hallituksen ajama hanke, SKYP´lla ei ollut sen kanssa mitään tekemistä, vaikka siitä luonnollisesti hyötyikin.

   Kun sitten Urho Kekkosen valintaa varten oltiin säätämässä poikkeuslakia, SKYP tuli vedettyä asiaan mukaan ikävällä tavalla. SKYP otti kantaa aloitteen puolesta. Puolueen puheenjohtajan Artturi Niemelän mukaan toinen vaihtoehto olisi ollut halpahintainen farssi, presidentinvaalit tilanteessa, missä muut eivät niitä olisi halunneet, muut kuin Vennamo. Olihan juuri pidetty hajotusvaalit ja Vennamoa lukuun ottamatta ei ehkä kukaan olisi halunnut ryhtyä kilpailemaan Kekkosen kanssa.
   Seuraavat presidentinvaalithan järjestettiin sitten vuonna 1978 ja niissä Kekkonen oli vielä mukana saaden 259 valitsijamiestä. Muina "pääehdokkaina" olivat Vennamo (25 valitsijamiestä) ja Suomen Kristillisen Liiton (SKL)  Raino Westerholm (10 valitsijamiestä), joka hänkin oli tunnettu anti-kekkoslainen. Perustuslaillisen Kansanpuolueen Ahti M. Salonen sai kuusi valitsijamiestä. Myös SKYP asetti vaaleihin oman ehdokkaansa, Eino Haikalan, mutta tämä jäi tyystin ilman valitsijamiehiä.
    Kun poikkeuslaki tarvitsi taakseen 5/6 kannatuksen eduskunnassa, ei ehkä ole kohtuullista syyttää SKYP´ta sen läpimenosta. Luonnollisesti puolueella olisi ollut mahdollisuus torpata laki, jos se olisi ollut lakia vastaan, koskapa äänestyksessä lakia vastusti 28 kansanedustajaa. SMP´sta, SKL´sta, perustuslaillisia ja kokoomuslaisia. Mutta kun monet muut lakia itsekin puoltaneet ovat SKYP´ta asiasta syyttäneet, eihän se reilulta tunnu.
   Ja Vennamo tietenkin aloitti uuden propagandasodan väittäen että SKYP oli ostettu ja että puolue oli täynnä seteliselkärankaisia. Kansakin alkoi uskoa siihen, koska muut puolueet eivät katsoneet asiakseen asiaa kommentoida, ei edes Keskustapuolue, vaikka juuri sitä Vennamo syytti SKYP´n "ostamisesta". Ainoastaan valtiovarainministeri, Keskustapuolueen puheenjohtaja Johannes Virolainen kertaalleen vakuutti julkisesti eduskunnassa, ettei mitään sopimusta ollut tehty, vaan että väite oli puhtaasti Vennamon kuvittelua, johon tämä ei itsekään uskonut.

   Miten sitten oltiin tultu tilanteeseen, missä kaksi kolmasosaa kansanedustajista jätti vanhan puolueensa? Ei kyse lahjonnasta ollut - vaikka luonnollisesti keskustalaiset elättelivätkin toiveita SKYP´n sulautumisesta Keskustapuolueeseen - vaan kyllä syyt löytyivät SMP´n puheenjohtaja Veikko Vennamosta, hänen diktatorisista otteistaan.

   Viljo Suokas, yksi SKYP´n 1970-luvun kansanedustajista, sai ensikontaktinsa SMP´n edeltäjään Suomen Pientalonpoikien Puolueeseen Seinäjoella 1962. Käväisi siellä seuraamassa puolueen paikallisen väen kokousta, ja olihan siellä käymässä myös puheenjohtaja Veikko Vennamokin.
   Suokas käytti kokouksessa puheenvuoron tuoden esille pienen kaltoin kohdellun ihmisen tuntemuksia. Lopetettuaan puheenvuoron Vennamo vei hänet sivummalle jutustelemaan kahden kesken. Lupasi palkkaa 600 mk/kk, jos suostuu alueen piirisihteeriksi. Pari viikkoa tuumailtuaan Suokas sitten suostui. Osti käytetyn auton, luonnollisesti velaksi, ja puhelimen. Ja ryhtyi hoitamaan piirisihteerin hommia. Mm. perusti 15 uutta Pientalonpoikien puolueosastoa. Ja muutenkin sai tuloksia aikaiseksi.
   Siinä sitä sitten kitkuteltiin erinäisiä vuosia. Vuonna 1968 eräässä kokouksessa Suokas sitten veti Vennamon sivummalle ja ryhtyi siinä kyselemään, milloin piirisihteerin palkka alkaisi näkyä tilillä. Oli kuitenkin jo melkein kuusi vuotta tehnyt niitä hommia.
   No, Vennamo alkoi heti levitellä käsiään, ikään kuin ihmetellen. Ja kysyi, miten hän nyt palkkaa pystyisi maksamaan, köyhä karjalainen kun on. Jos Suokas palkkaa halusi, se pitäisi kerätä itse sieltä kentältä.
   Suokas ei erityisemmin pitänyt vastauksesta. Yritti vielä protestoida, että kun lakimiehen lupaukseen oli luottanut, lakimiehen, joka itse aina vaati rehellisyyttä ja vastuuntuntoa maassa. Mutta kun ei auttanut, silloin alkoi mieleen hiipiä ajatus, olikohan siinä nyt kaikki kohdallaan.
   Ja kun Suokas sitten oli ehdokkaana vuoden 1970 eduskuntavaaleissa, hän sai lähes kuusituhatta ääntä ja tuli valituksi kansanedustajaksi. Ja kun oli ideoita, mistä voisi tehdä aloitteita, kysyi luonnollisesti ensin neuvoa Vennamolta. Ja kun tämä sitten ärähti kysyen, mitä Suokas eduskuntaan yleensä oli tuppautunut, jos ei mitään itse osannut, siinä alkoivat välit jo viiletä ihan kunnolla.

   Vuoden 1970 eduskuntavaaleissa SMP´n kansanedustajien määrä nousi jo kahdeksaantoista. Puoluetukeakin oli odotettavissa ihan mukava määrä. Siinä puoluetukea odotellessa Vennamo alkoi esittää merkillisiltä kuulostavia vaatimuksia.  Kansanedustajien olisi maksettava 3.000 markan kuukausipalkkioistaan puolueveroa 500 mk, 150 mk piiriveroa ja 100 mk ryhmäveroa. Lopulta kansanedustajat suostuivat, kun Vennamo esitti perusteeksi, ettei puoluetukea heti maksettu puolueelle.
   Kun sitten puoluetuki maksettiin myös SMP´lle, Vennamo ei suostunutkaan väliaikaiseksi esittämänsä maksuvelvoitteen lopettamiseen. Lopulta perintä saatiin puolueveron osalta loppumaan, kun kansanedustajat lähettivät kirjallisen perintävaltakirjojensa peruutuksen eduskunnan kansliatoimikunnalle.
   No, Vennamo sitten toitotti julkisuudessa, kuinka puolueella oli suuret velat, ja kuitenkaan puolueen kansanedustajat eivät suostuneet puolueveroa maksamaan. Viljo Suokas sitten kävi pankeissa selvittelemässä, miten asia oikeastaan oli. No, yhdessä pankissa ilmoitettiin, että laina kyllä oli periaatteessa otettu, mutta sitä ei ollut milloinkaan nostettu. Toisesta pankista laina oli kyllä nostettu, mutta se oli jo maksettu kokonaan takaisin. Kolmannesta pankista nostetusta lainasta pääosa oli maksettu takaisin, mutta vielä oli 40.000 mk velkaa. Että sen kokoiset velat SMP´lla.
   Samalla pankkireissulla Suokas sai tietää, että velkakirjoihin ei ollut Vennamon nimeä raapustettu. Vaikka Vennamo oli joka kerran lainanottoa esittäessään ja puolueensa kansanedustajia takaajiksi velvoittaessaan ilmoittanut olevansa valmis ensimmäisenä takauspaperiin nimensä kirjoittamaan.
   Ja mihin puolentoista miljoonan markan puoluetuki sitten oli mennyt, sitä ei moni tiennyt, eivät edes puoluehallituksen jäsenet. Piireille siitä tuli kolmena kuukautena pieni summa.
   Koko sen ajan, kun Vennamolla oli kahdeksantoista kansanedustajan ryhmä SMP´ssa, hän yritti saada näiltä erilaisia taloudellisia sitoumuksia. Linna näkee rahaakin merkittävämpänä perusteena Vennamolla sen, että tämä yritti niillä saada ryhmänsä tiukasti määräysvaltaansa. Muodostaa niistä eduskuntaryhmää sitova kahle rajoittamaan poliittisten kannanottojen vapautta.

   Viljo Suokas muistelee, kuinka hän oli valtiovarainvaliokunnassa, kun siellä tuli käsittelyyn Lauri Linnan aloite, missä tämä esitti sienien ja marjojen keräilystä saatujen tulojen verovapautta. Suokas esitti käyttämässään puheenvuorossa vielä lisäperusteeksi, että kun puolukoitakin myydään merkittäviä määriä
Ruotsiin ja Saksaan, siitähän sai tärkeää ulkomaista valuuttaakin. Ja tämä aloite sitten menikin läpi.
   Kun Vennamo sai tietää tapahtuneesta, piti sitä huonona asiana. Olisi pitänyt tehdä politiikkaa. Jos aloite olisi tullut hylätyksi, sillä olisi voinut saada paljon ääniä.
   Suokas oli asiasta surullinen. He kun olivat luvanneet olla rehellisesti sen pienen ihmisen asialla, jollainen marjanpoimijakin oli. Ja tuo muka köyhän kansan edustaja vain teki politiikkaa sen saman pienen ihmisen kustannuksella.

   Kun uudet kansanedustajat aloittivat eduskuntatyöskentelyn vuoden 1970 vaalien jälkeen - näitä uusia oli kahdeksastatoista kansanedustajasta 17 - Vennamo antoi puolueensa kansanedustajien ymmärtää, ettei kehenkään minkään muun puolueen edustajaan kannattanut luottaa. Tämä menikin untuvikkoihin täydestä, mikä varmaankin myös näkyi ulospäin.
   Vähitellen suhtautuminen edustajatovereihin muuttui. Alettiin nähdä asiat niin, ettei mitään olisi saatu aikaan, jos he useinkin samoista lähtökohdista lähteneet, mutta eri puolueita edustaneet, olisivat kyräilyä jatkaneet. Jonkin ajan kuluttua heihin alettiinkin luottaa - toisin kuin Vennamoon.

   Vennamo oli persoona, joka antoi aihetta monenlaisiinkin tarinoihin. Osa oli legendaa, mutta osa hurjistakin huhuista piti paikkansa. Huhuttiin mm. että Vennamo olisi pitänyt aina pistoolia mukanaan. No, aina ja aina, ehkä, ehkä ei. Mutta ainakin puoluetoimistossa Vennamolla pistooli on nähty.
   Rovaniemeläinen postiautonkuljettaja Franssin Väinö oli Vennamon kehotuksesta piirin rahastonhoitajana ottanut vekselillä pankista rahaa, jotta saisivat piirissä tehtyä vaalityötä. Vennamo oli luvannut, että kyllä puolue aikanaan vekselin maksaa. Mutta eipä asiasta mitän kuulunut. Väinö lähti käymään puoluetoimistossa.
   No, Vennamo oli paikalla ja Väinö pääsi asiansa esittämään. Vennamo siihen, että mikäs velvollinen hän olisi Lapin asioita hoitamaan. Ja tästähän Väinö ei pitänyt, totesi siihen, että sinä päivänä ja siinä toimistossa asia hoidetaan.
   Vennamon reaktio siihen oli, että hän otti pöytälaatikostaan pistoolin ja tähtäsi sillä Väinöä. Väinön kertoman mukaan siinä vaiheessa paloivat proput lopullisesti. Meni melkein kiinni Vennamoon ja totesi, että hän on sodan käynyt mies ja noita piippuja jo tarpeeksi nähnyt. Vennamo sitten perääntyi ja laittoi aseen takaisin laatikkoon. Oli kuin eri mies ja vekseliasia hoidettiin kuntoon saman tien.

   Kansanedustajat, joita Vennamo piti tapanaan höykyttää jatkuvasti, ihmettelivät sitä tapaa, millä Vennamo kentällä kulkiessaan otti vastaan ihmiset. Taputti olalle ja oli muutenkin kaveria. Vennamo saikin pidettyä SMP´n kenttäväen tyytyväisenä.
   Hannes Volotinen sitten kerran teki käytännön pilan. Rääkkylän kunnallisjärjestön puheenjohtaja, aivan fanaattinen Vennamon kannattaja, oli taas kerran esittänyt Volotiselle, että tämän pitäisi viedä viestiä Vennamolle, asia oli tärkeä. Volotinen ehdottikin, että kaveri tulisi Helsinkiin eduskuntataloon ryhmäkokoushuoneeseen ja tapaisi Vennamon itse.
   No, kaveri sitten saapui sovitusti paikalle, maalaismies riukuvarsisaappaissa. Ja kun Vennamo sitten astui myöhemmin sisään, hän vilkaisi oven suussa seisovaa vierasta ja kiljaisi, mikäs ukko siinä on, se pitää ajaa heti pois sieltä. Volotinen pidätteli nauruaan ja mietti, jokohan siitä Vennamon ihailusta jotain vihdoin karisi pois.

   Ehkä legendaarisin Veikko Vennamoon liitettävä tapahtuma on se, kun hänet kannettiin eduskuntasalista pois. Miten tähän aikoinaan jouduttiin?
   Eduskunnassa äänestettiin Vennamon hyllyttämisestä. Jaa-ääniä annettiin 150, ei-ääniä 4. Vennamohan ei siitä tuntunut piittaavan, istua jökötti vain omalla paikallaan. Puhemies V.J. Sukselainen keskeytti istunnon ja määräsi lehterit tyhjennettäviksi.
   Vennamo ei vilkaissutkaan tyhjentyneeseen istuntosaliin ja jäi ikään kuin kyyryyn paikalleen. Kaikissa istuntosaliin johtavissa oviaukoissa alkoi olla tungosta. Haluttiin nähdä, mitä seuraavaksi tapahtuu.
   Myös vahtimestarit odottivat pitkään ennen kuin alkoivat toimia. Vihdoin yksi heistä lähti kohti Vennamoa, joka oli kyyristynyt tuolissaan aina vain matalammaksi ja vain tuijotti eteensä. Monet, jotka olivat kuulleet Vennamon taskuaseesta, pelkäsivät, kuuluisiko eduskuntasalista pian laukaus. Noiden vuosien aikana eduskunnassa myös arvuuteltiin yleisesti, mikä Vennamon psyykkinen tila oikeastaan oli.
   Vahtimestari kehotti Vennamoa poistumaan. Kun mitään ei tapahtunut, hän viittoi toista vaksia tulemaan auttamaan. "Katsomossa" alettiin jo uumoilla alkavaksi painiottelua Vennamo vs vaksit.
   Painiottelua ei kuitenkaan tullut. Vaksit tarttuivat Vennamon tuoliin kummaltakin sivulta. Vennamo kannettiin tuolissa salista.
   Tunnelma salissa oli tapahtuman jälkeen apea. Vennamosta alettiin puhua menneessä aikamuodossa. Mutta vielä samana iltana tuli seuraava käänne.
   Välikohtauksen jälkeen oli nähty istuntosalin lehteriltä jonkin verhon takaa suoritettu filmausryhmän poistuminen. Ja oli saatu tietää, että se oli Vennamon tilaama. Vennamon hermot eivät olleet pettäneet, päinvastoin. Kyse oli hänen tietoisesta provokaatiostaan.
   Mitä tarkoitusta varten tapahtuma oli kuvattu? Se ei selvinnyt, tiettävästi kyseistä nauhaa ei ole koskaan julkisesti esitetty.

   Vaikka Vennamo saa kirjassa huomattavasti kritiikkiä osakseen, ei häntä aivan läpikamalaksi kuvata. Kyllä hänessä myönteisiäkin puolia nähtiin. Hän osasi antaa kovan paikan tullen periksikin, ei hän tyhmä ollut. Ja varsinkin, jos pääsi kahden kesken keskustelemaan, silloin periksi antaminen oli helpompaa.
   Ja eteväksi Vennamo kuvataan. Ja ahkeraksi. Hänellä todella leikkasi, hän oli perillä siitä, mitä pitäisi tehdä, kaukokatseinenkin. Hänet myös mainitaan päteväksi yhteiskuntapolitiikan opettajaksi. Kyllähän SMP´n nousu nähdään olleen nimenomaan Vennamon ansiota.

   Lauri Linnan teos Vennamon panttivangit on näitä hieman erinäköisiä poliittisia muistelmateoksia. Jälki on monellakin tavalla rosoisempaa kuin suurten kustantamoiden julkaisemat poliittisten raskassarjalaisten kirjoittamat muistelukset. Jo kirjoitustyyli on iloinen sekoitus murretta ja kirjakieltä, eikä kirjaa ole muutenkaan syytä arvioida ihan standardikriteereiden mukaisesti. Se, että kirja on periaatteessa juosten SKYP-tovereiden kanssa kyhätyn (kirjoitustyössä olivat mukana myös Arttur Niemelä ja Viljo Suokas) näköinen, on sekä heikkous että vahvuus. Pahimmillaan urputetaan samoista asioista useampaan kertaan terapiakirjoittelun oloisesti, kronologisista järjestyksistä ei ole mitään tietoa vaan juttujen järjestys hyppii jokseenkin hysteerisen oloisesti (Linna itsekin hieman pahoittelee, kun prologi tuli tungettua sivulle 51), ja muutenkaan jäsentely ei ole siitä kaikista etevimmästä päästä. Toisaalta kaikki ikävänpuoleinen pönötys loistaa poissaolollaan ja jännite pysyy kaiken aikaa päällä - missään vaiheessa ei oikein voi olla varma, mitä sieltä seuraavaksi tulee. Tämä on niitä julkaisuja, joissa asenne kompensoi osaamisen pienehköt puutteet, kyllä tämäkin omalla tavallaan on onnistunut teos.

-----     -----     -----     -----     -----     -----     -----     -----     -----     -----

Uuden Vuoden Extra
Timo Soini: Maisterisjätkä
Scandbook (paino), Tammi 2008
226 sivua



Viime vuosina suomalaisessa puoluekartastossa puolueiden mittasuhteet ovat heiluneet enemmän kuin pitkään aikaan. Perussuomalaiset ovat lyhyessä ajassa nousseet marginaalista gallup-neloseksi, jo lähes kolmen suuren tuntumaan. Puolueen menestys on henkilöitynyt pitkälti puolueen puheenjohtajan Timo Soinin persoonaan median tehdessä kaverista tämän päivän suurinta poliittista ilmiötä. Mutta millainen henkilö kaiken tämän julkisuuden takaa oikeastaan löytyy. Jotain tästä kysymyksestä yrittää saada auki Soinin itsensä kirjoittama Maisterisjätkä.

   Timo Soini syntyi vuonna 1962 Raumalla. Koti- ja sukutaustaansa Soini luonnehtii suomalaisittain varsin tavanomaiseksi, ettei sanoisi perussuomalaiseksi. Politiikkaa ei kotona puhuttu.

   Politiikkaan tutustuminen alkoi Soinin osalta serkun luona 1970-luvun puolivälissä. Tämän poliittisesti sitoutumattoman kaverin kotiin oli eräs SMP´n kannattaja tilannut puolueen pää-äänenkannattajan, Suomen Uutiset -lehden. Lehden sisältö oli useimmiten kovaa kotimaista asiaa, Soininkin mielestä lähes propagandaa. Mieliin jäivät muun muassa otsikot "Rysän päältä kiinni" ja "Budjetilla kansaa kurkusta kiinni". Soinihan innostui heti moisista jutuista ja sai poliittisen tartunnan.
   Viimeinen niitti Soinin puoluevalinnalle tuli vuoden 1978 presidentinvaaleista. Kokoomus, SDP, Keskustapuolue ja SKDL olivat pyytäneet istuvaa presidenttiä Urho Kekkosta ehdokkaakseen. Luonnollisesti Veikko Vennamo ja Suomen Uutiset mekkaloivat, että Suomessa vallitsi Kekkos-diktatuuri.
   Soinin perheen kesämökkipaikan Heinoon kyläkauppa lakkautettiin. Veikko-enon kuoleman jälkeen tilalla lopetettiin karjanpito. Vennamo paasasi talonpojan tappolinjasta ja esiintyi maaseudun etujen ajajana. Se osui ja upposi. Soini liittyi SMP´n riveihin pitkälti Vennamon persoonan vetämänä.

   Vuoden 1979 eduskuntavaaleissa SMP´lle tuli seitsemän kansanedustajaa. Soini oli ratketa riemusta. Seuraavalla viikolla hän marssi puolueen puoluetoimistoon Helsingin Pohjoiselle Rautatienkadulle.
   Soini otettiin lämpimästi vastaan ja hän liittyikin SMP´n nuorisojärjestön Kehittyvien Suomen Nuorten liiton jäseneksi. Uusi jäsen oli sinikantisesta jäsenkirjastaan onnellinen ja ylpeä. Tosin alkuperäistä jäsenkirjaa Soinilla ei enää ole, joku rötösherra kun varasti sen SMP´n puoluetoimistolta vuonna 1983. Soini ihmettelee, oliko joku ennakoinut hänen myöhemmän arvonnousunsa jo tuolloin, vai miksi juuri se läpyskä käytiin toimistolta varastamassa. Soini pitää joka tapauksessa selvänä, että nykyisin alkuperäinen jäsenkirja olisi melkoinen kulttiesine, lasikuvun alla pidettävä poliittinen aarre.

   Syksyllä 1981 Soini aloitti valtiotieteen opiskelun. Samana syksynä Urho Kekkonen joutui luopumaan virkansa hoitamisesta. Soini oli onnensa kukkuloilla.

   SMP´n nuorisojärjestössä Soini oli tutustunut Kimmo Kivelään, Sakari Timoseen ja Kari J. Bärlundiin. Nelikko muodosti pian SMP´n nuorisopolitiikan ydinjoukon. Soini itse lähti ehdokkaaksi vuoden 1983 eduskuntavaaleihin Uudenmaan vaalipiiristä. Tulos oli 536 ääntä. Tärkeintä oli tietenkin, että puolue voitti vaalit, ja myös nuorisojärjestö meni eteenpäin.
   SMP´n haasteena Soini näki olevan, että puolueen kannatus ei näyttänyt periytyvän vanhemmilta seuraavalle sukupolvelle. Silloin Soini ei käsittänyt, mistä tämä johtui. Nykyisin Soini arvelee tämän johtuneen siitä, että monet SMP´n kannattajat olivat joutuneet kokemaan pilkkaa ja poliittista painostusta. Soini myöntää, että osasyynä oli sekin, että puolueen ydinjoukossa oli aika karheaa väkeä, minkä kommentointi saattoi olla joidenkin mielestä joskus luotaantyöntävää.

   Nuorisojärjestön puheenjohtaja Soinista tuli vuonna 1986. Siinä asemassa hän tutustui entistä paremmin puolueen kenttäväkeen. Tästä oli myöhemmin apua pyrkiessä puolueen johtopaikoille. SMP´n sisällä Soini ei hävinnyt yhtään vaalia, missä oli ehdokkaana.

   Soini valmistui kuuden ja puolen vuoden opiskelun jälkeen. pro gradu -työn nimenä oli "Populismi - politiikkaa ja poltinmerkki. Suomen Maaseudun Puolueen roolin muutos."

   Vennamon lehtikirjoitukset olivat siis tehneet vaikutuksen Soiniin. Soini ihaili Vennamoa puhujana vieläkin enemmän. Alkuaikoina hän kuunteli Vennamon puheita lumoutuneina, ilman minkäänlaista kriittistä käsittelyä. Soinin mukaan Vennamo osasi arvioida kuulijakuntansa ja asetella sanansa sen mukaan.

   Veikon vaimo Sirkka Vennamo oli ensimmäinen testi, mikä Veikon puheiden tuli läpäistä, silloin kun tämä mietti uusia poliittisia iskulauseita. Tämä asia tunnetaan suht yleisesti, mutta silti Soinin mielestä Sirkka Vennamon merkitys on SMP´n historiankirjoituksessa jäänyt turhan vähälle. Sirkka oli rakentava voima, myös välittäjä, joka ohjasi Veikon ja tämän kanssa törmäyskurssille joutuneet puolueveljet takaisin keskusteluyhteyteen.

   Soinin ja Vennamon ensimmäinen kahdenkeskinen tapaaminen oli keväällä 1986. Vennamo oli kutsunut Soinin tapaamiseen tarkoituksenaan ottaa selvää, oliko kaverista mihinkään.
   Vennamo piti pitkän yksinpuhelun, minkä päätteeksi kysyi, oliko Soini ymmärtänyt, mistä oli ollut kyse. Kun Soini sanoi ymmärtäneensä, Vennamo pyysi kertomaan, mitkä olivat olleet katsauksen ydinkohdat. Yllättynyt Soini veti referaatin kuulemastaan, minkä aikana Vennamo ei keskeyttänyt kertaakaan. Tämä näytti jopa tyytyväiseltä.
   Vennamo kuitenkin totesi Soinin unohtaneen yhden asian: SMP on koko Suomen kansan omaisuutta, puolue ei ole itsetarkoitus. Soini totesi Vennamolle, ettei asiasta ollut ollut puhetta. Tähän Vennamo kysyi, väittikö Soini, että hän valehteli. Soini oli hetken vaiti ja neuvoton, sitten Vennamo totesi äänensävyä vaihtaen, että oikeassa Soini oli, ei asiasta ollut ollut puhetta - oli vain kokeillut, onko Soini linkkuveitsi, joka menee mielistellen edestakaisin.
   Vennamon mukaan SMP´n ideologinen kehitys- ja kehittelytyö olivat rappiolla. Pekka Vennamolla ei ollut aikaa eikä puoluetoimistolla kykyä. Soini sai tehtäväkseen päivittää puolueen ideologian perusteet.

   Kun Soini valittiin SMP´n varapuheenjohtajaksi, Vennamo kysyi, että järkeä on vaikka kuinka p----leesti, mutta kestääkö leikin. Siis äly ja kapasiteetti riittävät, mutta kestävätkö hermot, ja onko mies tarpeeksi häikäilemätön politiikkaan? SMP´n kaltaisessa puolueessa johtamisessa tarvitaan kovuutta. Sitä Soinille tuli vuosien mittaan, siihen piti kasvaa.

   Kirjassa käydään läpi jonkin verran SMP´n historiaa ennen Soinin aikaa puolueessa.  Soini toteaa presidentinvaalien aina olleen SMP´lle - ja myöhemmin Perussuomalaisille - erittäin merkityksellisiä. Juuri presidentinvaalikampanjan aikana käydään Suomen tärkein tulevaisuuskeskustelu. Ehdokkaat saavat paljon huomiota.
   Veikko Vennamo oli eronnut Maalaisliitosta vuonna 1958. Seuraavana vuonna hän pykäsi oman puolueen, Suomen Pientalonpoikien Puolueen, mistä myöhemmin tuli Suomen Maaseudun Puolue.
   Vuoden 1966 eduskuntavaalien jälkeen Vennamo oli puolueensa ainoa kansanedustaja. Vuoden 1968 presidentinvaalit muodostivat merkittävän käänteen puolueen kannatukselle. Vaaleissa oli kolme ehdokasta, Kokoomuksen Matti Virkkunen, SMP´n Veikko Vennamo ja muiden puolueiden tukema Urho Kekkonen. Kampanjassaan Vennamo kävi ärhäkkäästi Kekkosen kimppuun. Hän osasi kalastella myös sosialidemokraattien ääniä, SDP´ssa kun oltiin ensin petytty K.A. Fagerholmin hopeasijaan ja seuraaviin vaaleihin oltiin oltu mukana tekemässä Olavi Hongasta presidenttiehdokasta, minkä ehdokkuuden Neuvostoliitosta tullut nootti sittemmin kaatoi. Lopulta Vennamo sai 11,3 % äänistä ja 33 valitsijamiestä.
   Shokkihoito jatkui. Vuoden 1970 eduskuntavaaleissa SMP´lle tuli sitten suurvoitto, 10,5 % äänistä ja 18 kansanedustajaa.

   1970-luvun alussa puoluetukilakia muutettiin siten, että jos eduskuntaryhmän enemmistö loikkaa puolueesta ja perustaa oman eduskuntaryhmänsä, loikanneet saavat oman osuutensa puolueesta mukaansa. Näin tapahtui, kun SMP´n eduskuntaryhmänstä eronneet kansanedustajat muodostivat oman puolueensa, Suomen Kansan Yhtenäisyyden Puolueen SKYP´n.
   Tämän yhteydessä suomalaisen politiikan sanastoon lanseerattiin termi "seteliselkärankaiset", jota SMP ryhtyi käyttämään SKYP´n kansanedustajista.
   Soini näkee lain muutoksen olleen osa poliittista peliä, minkä kautta SKYP´n edustajat saatiin äänestämään Kekkosen ylimääräisen neljän vuoden jatkokauden puolesta. Tähänhän tarvittiin eduskunnassa 5/6 enemmistö.

   Myöhemmässä SMP´n historiassa Soini näkee merkittävänä myös syksyn 1981 presidentinvaalit. Näissäkin vaaleissa SMP´n ehdokas oli Veikko Vennamo. Kannatus oli sillä kertaa 2,3 %, millä tuloksella irtosi yksi valitsijamies. Ja tämä meni Mauno Koiviston taakse. Tällä tavalla SMP sai osaan sosialidemoraatteja luottamukselliset suhteet.

   Vuoden 1983 eduskuntavaaleihin SMP meni pitämällä meteliä kansaneläkkeiden verollepanosta. SMP´n eduskuntaryhmä äänesti ainoana yksimielisesti hanketta vastaan. Vaaleissa tuli kannatusta 9,7 % ja 17 kansanedustajaa.
   1970-luvulla SMP´n kannatus oli romahtanut SKYP´n muodostamisen myötä. 1983 palattiin siis vihdoin vanhoihin lukemiin, ja sillä kertaa SMP pääsi myös mukaan hallitukseen.

   SMP´n ensimmäinen puheenjohtaja Veikko Vennamo jätti eduskunnan vuonna 1987, ja toinen puheenjohtaja Pekka Vennamo 1989. Porin puoluekokouksessa 1989 vallanjako meni kokonaan uusille urille.
   Puolueen puheenjohtajaksi valittiin Heikki Riihijärvi ja puoluesihteeriksi Tina Mäkelä. Timo Soinista tuli II varapuheenjohtaja.

   Seuraavana vuonna vaihdettiin jälleen kasvoja. Uusi puheenjohtaja oli Tina Mäkelä ja uusi puoluesihteeri Reijo Rinne. Tämä parivaljakko ei tullut keskenään toimeen, ja puolueen sisäinen tilanne meni kireäksi huonontuen nopeasti. Puoluesihteerikilvassa hävinnyt Hannu Suhonen kampitti puoluesihteeriä minkä ehti.
   Turun puoluekokouksessa vuonna 1991 (SMP piti puolueen sääntöjen mukaisesti puoluekokouksen joka vuosi) keskustelu meni sitä rataa, ettei ulkopuolinen olisi helposti arvannut, että kaikki ovat saman puolueen väkeä. Uusi puheenjohtaja oli Raimo Vistbacka ja uusi puoluesihteeri Timo Soini. Hävinneet olivat huonoja häviäjiä. Mm. Hannu Suhonen huusi Vistbackalle, että tekee tämän elämästä helvetin, niin että luultavasti koko kokousyleisö sen kuuli.

   Vuosien 1991-1994 aikana SMP hajosi jälleen. Vielä vuoden 1991 eduskuntavaalien jälkeen puolueella oli seitsemän kansanedustajaa. Kesken kauden neljä edustajaa perusti omat eduskuntaryhmänsä. Viimeisen loikan myötä SMP menetti puoluetuen neljästä kansanedustajasta juuri eduskuntavaalien edellä.
   Puolue joutui kriisiin. Soini valittaa, ettei kerta kaikkiaan suostu ymmärtämään loikkaajien tekemää oman äänestäjäkunnan ja puolueväen pettämistä.

   Puoluesihteerinä Soini joutui koviin paikkoihin. SMP natisi liitoksissaan, puolueessa oli kovaa keskinäistä kampitusta, Hannu Suhonen oli vielä oma lukunsa. Suurena puolueen hyväntekijänä ja korvaamattomana talousnerona esiintynyt Suhonen korosti aina ja joka paikassa hoitavansa SMP´n talouspäällikön ja lehtiyhtiö Pientalonpoika Oy´n toimitusjohtajan tehtäviä pyyteettömästi ja palkatta.
   Kuitenkin esim. vuonna 1987 Suhoselle maksettiin palkkaa 24.000:- mk ja matkakuluista 143.345:- mk. Pientalonpoika Oy´n yhtiökokouksessa vaadittiin toimitusjohtaja Suhoselta selvityksiä yhtiön asioista. Kun vielä SMP´n tukisäätiön asiat ja talous oli tehokkaasti sotkettu puolueen  ja lehtiyhtiön asioihin, tuloksena oli valtavaa julkista kohua, otsikoita ja luonnollisesti koko puolueen uskottavuuden raju lasku.

   SMP´n viimeiset eduskuntavaalit käytiin keväällä 1995. Puolueen uskottavuus oli mennyt ja se näkyi tuloksessa. Äänistä tuli 1,3 % ja eduskuntaan meni yksi edustaja, Raimo Vistbacka. Soini itse sai Kuopion vaalipiirissä 2.862 ääntä.
   Tulos oli huono ja varmisti sen, että puolue meni konkurssiin. Soini itse jäi työttömäksi. Hän siis tietää omasta henkilökohtaisesta kokemuksestaan, mitä on kirjoittaa "työtön" kymmeniä kertoja lomakkeisiin. Ne vuodet olivat Soinille synkkiä vuosia, joita hän ei todellakaan kaipaa.
   Vistbacka istui jonkin aikaa eduskunnassa ilman omaa puoluetta, vaikka luultavasti häntä kysyttiin muihinkin puolueisiin. Ainakin Soinia itseään kysyttiin SDP´n hommiin, töitä olisi löytynyt nopeastikin ay-liikkeen puolelta.

   Soinin elämässä alkoi uusi vaihe siksikin, että hän alkoi tuolloin seurustella. Löytyi henkilö, jolle ei merkinnyt mitään, että työ ja asema oli mennyt. Naimisiin Soini meni toukokuussa 1996.

   Kun SMP oli kaatunut ja jättänyt väkeä poliittisesti kodittomaksi, oli kysyntää uudelle puolueelle. Soini ja muu ydinjoukko alkoivat kerätä kannattajakortteja. Tarvittavat 5.000 korttia saatiin kerättyä parissa kuukaudessa. Osa vanhasta kaartista oli jättänyt toimintakentän nuoremmilleen, mutta vanha SMP´n runko muodosti myös uuden puolueen rungon.
   Urpo Leppänen sai ajatuksen, että uudesta Perussuomalaiset-puolueesta tehdään jäsenpuolue. Toisin sanoen, jokainen puolueen jäsen on ns. suora jäsen, jolla on automaattisesti sekä puhe- että äänioikeus puoluekokouksessa. Tämä on ainutlaatuista Suomessa ja saikin jäsenistöltä innostuneen vastaanoton.
   Perussuomalaiset eivät halunneet puolueeseen kaiken maailman puoluekiertolaisia eikä tunnettuja rähinöitsijöitä. Puolueen sääntöihin tehtiinkin pykälä, että jokaisen jäsenen hyväksyy puoluehallitus. Tämä on Soinin mukaan erinomainen suoja kaikenlaisia ääri-ilmiöitä vastaan.
   Perustava puoluekokous pidettiin Kokkolassa marraskuussa 1995.

   Suomen Keskusta pyrki saamaan korjattua vanhojen kiistakumppaneiden Johannes Virolaisen ja Veikko Vennamon välit. Soini ei hanketta pistänyt lainkaan pahakseen. Keskustan 1990-luvun puheenjohtaja Esko Aho tarjosi vanhoille herroille lounaan hotelli Tornissa ja samanaikaisesti oli käynnissä hakuprosessi, millä yritettiin Veikko Vennamolle ministerin arvonimeä. Arvonimeä ei kuitenkaan myönnetty, väitettiin, että SDP kaatoi hankkeen - huhujen mukaan SDP´n intresseissä oli ollut estää Keskustan ja SMP/Perussuomalaisten välien liika lämpeneminen. Oli miten oli, hankkeen kaatumisen takia huhujen vuotaminen julkisuuteen oli kova pala Vennamolle itselleen.
   Soini arvelee, että Keskustan osalta päämäärä oli ollut saada Vennamo julkisesti toteamaan, että SMP´n ja Keskustan välinen taistelu on viimein ohi. Sitä Vennamo ei koskaan tehnyt.

   Vuonna 1997 Perussuomalaiset vaihtoivat Soinin aloitteesta puheenjohtajan. Ja Soinin ehdotuksesta uusi puheenjohtaja oli Timo Soini.
   Raimo Vistbacka kannatti puheenjohtajan vaihtamista, koska Soini oli perustellut, että vaihto saattaisi tuoda puolueelle lisäpaikan. Vistbacka pääsisi joka tapauksessa eduskuntaan, oli puheenjohtaja tai ei, lisäksi puheenjohtajan status saattaisi tuoda riittävästi nostetta Soinille.
   Soini valittiin Perussuomalaisten johtoon Iisalmessa 15.6.1997, vain muutama päivä Veikko Vennamon poismenon jälkeen.

   Vuoden 1999 eduskuntavaaleissa espoolainen Soini pysytteli edelleen Kuopion vaalipiirin ehdokkaana. Uudenmaan vaalipiirissä Perussuomalaisten kannatus oli tuolloin vielä varsin vaatimatonta.
   Soinin vaalipiirissä Perussuomalaiset oli vaaliliitossa Kokoomuksen kanssa. Ääniä tuli 3.471, mutta eduskuntapaikka jäi vielä 706´n äänen päähän. Loppukirinsä ansiosta toiseksi läpimenijäksi kiilasi Kokoomuksesta muuan Jyrki Katainen, Soini jäi lopulta listan neloseksi.
   Vistbacka oli edelleen puolueen ainoa kansanedustaja. Kannatus polki paikoillaan ollen tuolloin melko tarkkaan yksi prosentti.

   Eräs käännekohta Soinin uralla olivat syksyn 2000 kunnallisvaalit, joissa hän pääsi Espoon kaupunginvaltuustoon. Tämän jälkeen Soini sai omaperäisillään puheillaan tilaa lehdistössä. Espoon paikallislehti Länsiväylä kohteli Soinin mukaan hänen lausuntojaan erittäin asiallisesti.

   Vuoden 2003 eduskuntavaaleihin Soini lähtikin sitten Uudenmaan vaalipiiristä. Kampanjaa suunniteltiin mainos- ja monitoimimies Jukka Jusulan kanssa, ja lopputuloksena oli Soinin näköinen kampanja.
   Kampanjassa mikään ei saanut olla keksittyä, näyteltyä tai ulkoa opittua. Ensimmäisenä valittiin värimaailma. Sinivalkoisuus oli sydämessä, ei sen tarvinnut vaalijulisteissa näkyä. Kampanjan väreiksi valittiin keltainen, musta ja valkoinen. Varsin omaperäinen valinta.
   Kampanjakortteihin painettiin teksti "Kuulen ääniä. Suomalaisia." Tämä oli Jusulan kehitelmä, ja Soini itse nieleskelikin sitä jonkin aikaa. Mutta lopulta Soinikin innostui.
   Vaalit onnistuivat. Kannatus pysyi vielä alle kahdessa prosentissa, mutta eduskuntaan saatiin kolme edustajaa. Soini sai 4.387 ääntä ja oli yksi kolmesta kansanedustajasta. Muut kaksi olivat kestotähti Vistbacka ja kohuehdokas Tony Halme.

   Tony Halme oli värikäs persoona, joka oli julkaissut muutaman kirjan. Lennokasta tekstiä, ja kirjan kielikuvat herättivät Soinin mielenkiinnon. Lisäksi Veikko Vallin, Soinin tuttu SMP´n nuorisojärjestöstä, oli todennut, että Halmeella oli realistisia mahdollisuuksia päästä kansanedustajaksi saakka.
   Sovittiin siis tapaaminen Halmeen kanssa. Ja ensi tapaamisesta lähtien kiinnostus ehdokkuuteen oli selvästi molemminpuoleista.
   Halme ei ollut mikään suuri poliittinen teoreetikko. Hänellä oli kuitenkin muutama selkeä teema. Soini päätti, että antaa miehen yrittää.
   Sovittiin, että Halme lähtee vaaleihin sitoutumattomana ehdokkaana, joka vetää oman, vain löyhästi puolueeseen linkittyvän kampanjan. Kampanjasta päätettiin tehdä lyhyt mutta kova.
   Halmeella oli yhteistyötä tiettyjen terveys- ja ravinneliikkeiden kanssa. Hän puhui ravinteista ja treenijuomista, jutusteli tötteröhattujen kastumisesta ja nykytaiteesta, poseerasi peukalo pystyssä yhteiskuvissa... Soini kirjoittaa käsittäneensä ensimmäisestä tilaisuudesta lähtien, että nyt menee lujaa.
   Vaaleissa Halme sai 16.390 ääntä.

   Vaali-iltana Halme oli ollut räyhäkkäällä päällä toitottaen omaa osuuttaan. Sinänsä Soini ei tästä välittänyt, vaikka valokeila olikin enemmän Halmeen suunnassa. Mutta seuraavana aamuna Halme meni töksäyttämään, että meillä on lesbo presidentti. Halmeelta oltiin näet menty kysymään, kuinka hän oli voinut päästä eduskuntaan, ja kaveri oli heittänyt tuollaisen kommentin.
   Soinille tuli kiire. Hän ja Vallin lähettivät Soinin nimissä avoimen kirjeen Tarja Haloselle. Puhelin soi lakkaamatta ja lunta tuli tupaan ihan vyörymällä.

   Silloin kun asiallisia hommia tehtiin, Halmeen kanssa sujui ihan asiallisesti. Halmeen avustajalla Vallinilla sen sijaan tuntui olevan selvästi persuja suurempia haaveita. Kun Halmeelta kysyttiin suoraan, tämä vakuutti haluavansa pysyä puolueessa.
   Vallin ilmoitti paria päivää myöhemmin, että Perussuomalaisten puheenjohtaja tuli vaihtaa. Puolueen tuli Vallinin mielestä satsata Halmeen suosioon ja siten kasvattaa puolue aivan toisiin mittoihin. Siitä hetkestä Soinille oli selvää, että kompromissit olivat loppu, Vallin saa lähteä.
   Vallin meni sitten antamaan iltalehdelle kommentteja siitä kuinka Halmeen ympärille perustettaisiin jokin yhdistys. Ja samassa yhteydessä hän totesi, että Halme on ihan faksiajassa, ei oikein osaa avata sähköpostiaankaan. Ja sitten pian jutun julkaisun jälkeen Vallin sai kuulla Halmeelta olevansa entinen avustaja.

   Soini pitää karkeana ja ylimielisenä suhtautumisena kuvitelmaa, ettei Halme olisi ymmärtänyt politiikasta mitään. Valituksi tultuaan tämä oli tehnyt kovasti töitä käsittääkseen, kuinka asiat eduskunnassa toimivat. Halme mm. kävi usein henkilökohtaisesti kysymässä neuvoa pääsihteeri Seppo Tiitiseltä ja lainsäädäntöjohtajalta Keijo Koivukankaalta.

   Eräänä iltana heinäkuussa 2003 Soini sai puhelun, missä kerrottiin, että Halme oli suurissa vaikeuksissa. Kotona oli tapahtunut jotain ikävää ja poliisi oli paikalla. Soini oli kauhuissaan. Lopulta hän sai Tonyn vaimon Katjan kiinni. Tälle hän antoi ohjeen vaihtaa puhelinnumeroa ja antamaan sen vain niille, joihin luotti täysin. Katjalta Soini sai tietää, että Tony oli pitkän ryyppyputken jälkeen palannut kotiin ja saanut Katjalta palautetta, mistä oli seurannut riitaa ja lopulkta ase oli lauennut vahingossa. Tony oli saanut osuman.
   Julkisuus oli valtavissa mittasuhteissa, huhuja liikkui kaiken aikaa. Soinin puhelimet soivat kaiken aikaa, tekstiviestiä pukkasi muutaman minuutin välein, Soini eli massiivisen paineen alla.
   Poliisi alkoi tutkia tapausta. Halmeen kotoa löytyi anabolisia steroideja ja luvaton pistooli. Rikoskomisario Kari Tolvanen hoiti homman Soinin mielestä asiallisesti, mutta yhteydenotot eivät luonnollisestikaan mukavia juttutuokioita tienneet. Syytekohtia kertyi ja pian oli selvää, että edessä olivat käräjät.
   Soinia vaadittiin tuomitsemaan Halme. Samat ihmiset, jotka aiemmin olivat puhuneet Halmeesta puolueen presidenttiehdokkaana, vaativat kiihkeimmin Halmeen erottamista.
   Lopulta Halme toipui. Ja joutui käräjille. Lopputulema oli sakkoja ja ehdollista vankeutta. Monet juristit pitivät tuomiota kovanpuoleisena, kansan syvät rivit taas lievänä.

   Syksyllä 2004 Halme oli jälleen menossa mukana, kunnallisvaaliehdokkaana. Valtuustopaikka tuli, mutta äänimäärä ei ollut kaksinen.
   Avioerokin tuli, ja Halme lähti Kuubaan lomalle. Soini näkee tuon matkan vieneen Halmetta rajusti taaksepäin.
   Kansanedustajakausi onnistuttiin viemään läpi juuri ja juuri. Mutta tuo tie oli Soinin mukaan kivinen.

   Soini luonnehtii Halmetta mieheksi, jolle ei oikein voinut olla pitkään vihainen. Hän ei ollut koskaan tietoisesti tai tahtoen paha tai hankala Soinille, hän vain hölmöili. Ja sellaisia miehiä Soini on tavannut Suomessa paljon.
   Myöskään eduskunnan puhemies Paavo Lipponen ja pääsihteeri Tiitinen eivät ryhtyneet tuomareiksi Halmeen asiassa. Sillä oli Soinille suuri merkitys, että he olivat riittävän suuria, ettei heidän tarvinnut lyödä lyötyä. Soini kertoi nämä tuntemuksensa myös Halmeelle.

   Timo Soini on yksi Suomen tunnetuimmista katolilaisista. Hän löysi aikoinaan katolisesta kirkosta oman kirkon. Luterilaista kirkkoa Soini kritisoi liberaalista suhtautumisesta aborttiin, hän ymmärsi, että käsky Älä tapa koski kaikkia. Toinen selkeä syy oli pettymys 1980-luvulla naispappipäätökseen.
   Elokuussa 1985 Soini oli interrail-matkalla Irlannissa. Poiketessaan kirkossa hän kohtasi katolisen nunnan. Tuon kohtaamisen ja päivän jälkeen siirtyminen katoliseen kirkkoon oli selvä.
   Nykyisin Soini on katolisen kirkon rivijäsen ja haluaa sellaisena pysyä.

   Soini näkee olevan yhteiskunnan ja rahan mahdin lisäksi kolmaskin mahti, ihminen. Ihmisen mahti katsoo, että yhteiskunta ja raha ovat vain välineitä, niillä ei ole itseisarvoa kuten ihmisellä. Inhimillisen yhteiskunnan rakentaminen ei ole helppo tehtävä. Suomi on lukuisista epäkohdistaan huolimatta maailman mittakaavassa onnistunut varsin hyvin.
   Soini haluaa kehittää Suomea alhaalta ylöspäin, ihmisen ehdoilla ja inhimillisyyteen tukeutuen. Me emme voi tulevaisuudessa pärjätä massatuotannolla, Soinin mielestä Suomen tulevaisuus on laajassa ja monipuolisessa pienyrittäjyydessä, yksilöllisissä tuotteissa ja tavaran laadussa.
   Soini haluaa uudistaa työn käsitettä. Kotityö on mitä arvokkainta työtä. Rahallisesti aliarvostettua ovat myös henkinen ja luova työ, jotka monesti antavat elämälle sisältöä ja mielekkyyttä.
   Luonnon asettamat ehdot on otettava entistä enemmän huomioon. Vihreällä puolueella ei tässä ole mitään monopolia, mutta Soini näkee kyseisen puolueen olleen tarpeen, se on tuonut politiikkaan uusia näkökulmia.

   Soiniin jos johonkin poliitikkoon on liitetty termi populismi. Soini itsekin on myöntänyt olevansa populisti, eikä näe siinä mitään erityisen negatiivista. Populismin opiskeluun ja tutkimiseen hän on paneutunut enemmänkin, joten ei ole yllätys, että hän ottaa kirjassaan esille myös populismin syvemmän olemuksen.
   Termillä populismi on voimakas negatiivinen kaiku. Nykyisin populismi yhdistetään vastuuttomiin lupauksiin ja kansansuosion kosiskeluun ihmisten ennakkoluulojen halpahintaisesti ruokkimalla.
   Joskus populismin yhteydessä käytetään roisia kieltä ja asioiden kärjistämistä. Tällöin usein unohdetaan taustalla oleva arvomaailma ja huomataan pelkkä retoriikka.
   Tyhjästä ei voi nyhjäistä, mutta kun on sopiva jakso menossa, sopiva johtaja saa kanavoitua potentiaalisen kannatuksen puolueelle. Kovan ja uskottavan johtajan löytyminen on eräs keskeisistä ehdoista populismin kannatuksen nousulle. Alkuvaiheessa riittää yksi henkilö, johon julkisuus suunnataan, koska yhden ihmisen lähettämä viesti on ristiriidaton ja asian henkilöityminen vie itse asiaa eteenpäin. Myöhemmin rinnalle tarvitaan muita ja jokaiseen vaalipiiriin tarvitaan vähintään yksi kellokas, johon kannatus voidaan kanavoida.
   Populistisen johtajan perusominaisuuksiin kuuluvat hyvät puhetaidot, nopea tilannetaju, taito yksinkertaistaa asioita sekä kova paineensietokyky. Populistijohtajan on hallittava faktat ja käsitteet, koska häneen kohdistuva kritiikki pyrkii leimaamaan puhujan poliittiseksi pelleksi.
   Populistijohtajan on oltava aito. Hänen on omistauduttava asialle henkilökohtaisesti. Tällainen johtaja näkyy ja kuuluu, puhe on vaikuttavaa ja tavoittaa kuulijan.
   Populisti on toisinaan epäpoliittinen henkilö, joka on olosuhteiden pakosta ja yhteiskunnallisten epäoikeudenmukaisuuksien johdosta joutunut mukaan - ja usein ainakin antaa sen kuvan itsestään.
   Populistin kannattajakunta koostuu usein ihmisistä, jotka pelkäävät joutuvansa kehityksen jalkoihin.
   Populistit tarvitsevat julkisuutta. Julkisuus kompensoi heikon organisaation puutteita.
   Populistin ei koskaan kannata selitellä. Kannattajat eivät selityksiä tarvitse, vastapuoli taas ei niitä noteeraa.

   Perussuomalaisten tähän mennessä pahin aallonpohja sijoittui jaksolle syksy 2004 - kevät 2005. Halmeen tapausta pahempi jysäys kolahti ryhmäsihteeri Kari J. Bärlundin kautta. Tämä tunnusti kavaltaneensa eduskuntaryhmän varoja usean vuoden ajan, yhteensä n. 130.000 euroa.
   Bärlund otti teostaan täyden vastuun. Tosin myöhemmin oikeudenkäynnin aikana hän syytti ryhmän johtoa valvontavelvollisuuden laiminlyömisestä. Tämä tuntui Soinista erityisen pahalta.
   Puolue otti yhteyttä Suomen Tietotoimistoon (STT). Näytti siltä, että paljon nähneet toimittajatkin tyrmistyivät.
   Turpaan tuli joka puolelta, myös osalta omaa porukkaa. Soini oli ryöstetty osapuoli, mutta häntä tentattiin ikään kuin hän olisi ollut se rosmo.
   Soinin terveys romahti. Iski keuhkokuume ja edessä oli sairaalareissu.
   Bärlund sai ehdollisen vankeustuomion. Tutkinnassa oli selvinnyt lopulliseksi summaksi 145.000 euroa. Tämä oli koko eduskunnalle shokki. Bärlund kuitenkin oli ollut pidetty ja päteväksi tiedetty mies, joka oli järjestellyt monia henkilökunnan tapaamisia ja matkoja. Myöskään eduskunnan tilitoimisto ei ollut huomannut mitään.
   Soini tietää, ettei Bärlundilla ole helppoa, muttei se lohduta, eikä niin pidä ollakaan. Soinin voimavarat eivät enää riitä ymmärtämään, hän ei ole niin hyvä ihminen, että pystyisi hänet törkeästi pettäneeseen ihmiseen suhtautumaan niin kuin ei mitään olisi tapahtunut.   
 
   Vaikka Soini on kova arvostelemaan vanhoja puolueita, hän kokee saaneensa eduskunnasta myös paljon hyviä ystäviä, yli puoluerajojen. Kirjassa mainitaan erikseen kaksi kansanedustajaa, jotka Soinin mukaan kelpaavat toimintatapansa ja luotettavuutensa puolesta edustamaan hyvää kansanedustajatoveria. Toinen on Heli Paasio (sd) ja toinen Juha Rehula (kesk).

   Vuoden 2006 presidentinvaalit olivat lopullinen läpimurto sekä Soinille että puolueelle. Vaaleihin lähdettiin asenteella, että ei suurella rahalla, vaan suurella sydämellä. Lopulta vaalikuluja kertyi 39.345:- euroa.
   Tärkeä osa kampanjaa oli pääiskulauseen sekä vaalijulisteen ja muun kampanjamateriaalin tuottaminen hyvissä ajoin. Iskulause kuului "Oikea mies presidentiksi". Se oli Soinin omaa tuotantoa.
   Lyhyttä joulurauhaa lukuun ottamatta Soini julkaisi joka päivä vaaleihin saakka "päivän Soinin" eli poliittisen mietelauseen. Niitä lainattiin usein eri medioissa. Eräs suosituimmista oli 24.11.2005 julkaistu "EU´n halu suojella susia on ymmärrettävää - onhan se susi itsekin".
   Vaalitilaisuuksia Soini piti kauppakeskuksissa, toreilla, huoltoasemilla, kahviloissa - siis paikoissa, missä potentiaaliset äänestäjät liikkuivat.
   TV-esiintymisten jättipotti osui MTV3-kanavan Suomen asia -lähetyksessä 11.1.2006.  Soini oli ennakkoon miettinyt, että Suomen Pankin nimityspolitiikasta tultaneen keskustelemaan, Halonen kun oli hiljattain nimittänyt Erkki Liikasen Suomen Pankin pääjohtajaksi. Kun Soinilta kysyttiin asiasta, tämä lohkaisi, että "aina ei pidä nimittää sosialistia kun se on mahdollista". Yleisö räjähti nauramaan ja Soini pääsi mahtavaan vireeseen. Ja kun puoli tuntia myöhemmin puhuttiin EU-asioista, Soinilla välähti ja latasi toistaiseksi tunnetuimman repliikkinsä "missä EU siellä ongelma". Soini tiesi sillä sekunnilla, että nyt syntyi hitti.
   Vaaleissa tuli 103.492 ääntä, mikä toi ääniosuuden 3,4 %. (kirjaan Soini oli merkinnyt virheellisesti lukeman 4,1 %, mikä oli Perussuomalaisten osuus seuraavan vuoden eduskuntavaaleissa, eikä siis Soinin henkilökohtainen tulos presidentinvaaleissa) Soini tiesi, että siitä alkoi uusi vaihe omassa ja persujen politiikassa.

   Käydään lopuksi vielä lyhyesti läpi, miten Soini analysoi viimekertaisia eduskuntavaaleja.
   Vaalikampanjan aikana Soini kiersi koko Suomen. Hän kävi eri vaalipiireissä auttamassa ja rohkaisemassa ehdokkaita. Moni sanoi äänestävänsä Soinia, mutta kun kävi ilmi, ettei Soini itse ollut vaalipiirissä ehdokkaana, usein tuli esille selvää epäröintiä. Soinin taktiikkana oli sanoa "Jos kannatat Timo Soinia, äänestä perussuomalaista". Taktiikkana oli saada pienennettyä puheenjohtajan ja puolueen kannatuksen välistä kuilua. Tällä pystyi kompensoimaan selvien kärkiehdokkaiden puuttumista eri vaalipiireistä. (Jos siis ajatellaan, että vaikka persujen kannatus olisi vaalipiireissä korkealla, ehdokkaiden painoarvon ollessa kevyenpuoleinen ei se kannatus voi realisoitua, tämä on jossain määrin virheellistä ajattelua, se nähtiin osittain jo viime eduskuntavaaleissa. Jos persuilla on vaalipiirissä kannatusta, puolue saa ääniä, vaikkei niin erikoisia ehdokkaita saisikaan liikkeelle. Näin tähän on vähän alettava suhtautua, vaikkei gallup-kannatus välttämättä realisoidu täysimääräisenä.)
   TV-väittelyissä Soini vastasi kysymyksiin eikä ryhtynyt jaarittelemaan turhia. Ensimmäisestä TV-väittelystä Soini muistelee, kun hän tokaisi Kokoomuksen Kataiselle, että Kokoomus on hyvä köyhille, muttei anna heille mitään. Kommentti meni hyvin läpi.
   Viimeisessä suuressa vaalikeskustelussa 15.3.2007 Soini nimitti Matti Vanhasta, Jyrki Kataista ja Eero Heinäluomaa Tupuksi, Hupuksi ja Lupuksi. Ilmeisesti kuvaus oli oikeaan osunut, koskapa Soinin nettisivujen kävijämäärä pomppasi noin tuhanteen käyntiin päivässä.
   Eduskuntavaaleissa Soini sai 19.859 ääntä. Puolue sai ääniä 112.256, mikä oli siis 4,1 % äänistä.

   Maisterisjätkä on kirjoittajansa Timo Soinin näköinen kirja, sekä positiivisessa että negatiivisessa mielessä. Soini on poliitikko, joka ymmärtää sloganeiden ja leppoisan mutta terävän jutustelun päälle. Anekdootit ovat kirjassa paikoin ihan repäiseviäkin ja muutenkin perinteinen muisteleminen menee kirjassa siinä kuin kollegojenkin muisteluksissa. Ottaen huomioon Soinin imagon, tämä on kieltämättä sikäli pettymys, että myös muutamat vähemmän räväkän oloiset kansanedustajat ovat saaneet muistelmiinsa Soinia enemmän vauhtia ja värikkäitä tilanteita. Soinilta olisi odottanut enemmän panostusta tähän puoleen - ja toivonut, koska tämä on ehdottomasti paras puoli Soinin kirjassa.
   Toinen jonkinlainen plussa Maisterisjätkälle tulee Soinin tavasta käsitellä puolueen sisäisiä ikäviä asioita. Toisaalta linjana tuntuu olevan, että ketkuilut kyllä käydään läpi, samoin puolueen poliittiset vaalitappiot, mutta puolueen epäonnistuneet yritykset mm. hallituksessa asioihin vaikuttamiseksi sivuutetaan tyystin. Pelkääkö Soini, että Urpo Leppäsen katteettomat lupaukset poistaa työttömyys Suomesta, kaataisi koko Perussuomalaisten uskottavuuden, jos niitä alkaisi muistella? Tästä johtuen analyysit vanhan SMP´n tilasta jäävät hieman torsoiksi.
   Ja sitten niitä varsinaisia miinuksia. Niitä on sen verran paljon, että tässä kohdassa joutuu toteamaan, ettei Maisterisjätkä kokonaisuutena pääse edes keskitasoisen muistelmateoksen tasolle.
   Soini tuntuu olevan niin sloganeidensa ja mielikuvapolitiikan harjoittamisensa lumoissa, että varsinainen puolueen linja häviää pitkin kirjaa. Ja erityisen hukassa se on kirjan loppupuolella, missä Soini ei tunnut enää edes yrittävän analysoida, mitä yhteiskunnallista merkitystä Perussuomalaisilla voisi olla. Esim. vuoden 2007 eduskuntavaaleja muistellessaan Soini kertoili vaalitaktisista knopeistaan (enimmäkseen siitä, kuinka hän keksi muita puolueita ja ehdokkaita kuvaavia leukailuja), mutta yhtä ainutta ajatusta Perussuomalaisten vaaliteemoista kirjasta ei niihin vaaleihin liittyen löydä. Politiikasta oikeasti kiinnostuneille tällaisella mekkaloinnilla on varsin vähän annettavaa.
   Soini tuntuu muutenkin suhteellisen linjattomalta, jopa egoistisessa mielessä linjattomalta, poliitikolta. Kauhea kitinä, kun edustajatoverit lähtivät SMP´sta. Pahoja takaiskuja, ilman muuta, mutta sellaista se on. Kannattaisi kuitenkin muistaa SMP´n historia: puolue perustettiin, kun yksi levoton kansanedustaja lähti silloisesta Maalaisliitosta, ja juuri Maalaisliitto-Keskustaa SMP ja sen edeltäjä yrittivät nylkeä aina kun oli tilaisuus - nimi Suomen Maaseudun Puolue oli täsmäohjus entisen Maalaisliiton nimen muuttamisesta hermostuneiden huokuttelemiseksi puolueesta. Jos SMP´n pääideologia oli tehdä muille se, mikä eniten puoluetta omalla kohdalla korpesi, ei Perussuomalaisissa tunnu meno muuttuneen: kun Keskustan Markku Uusipaavalniemi loikkasi persuihin, ei mitään puhetta kelvottomista demokratian vaarantavista loikkareista, myhäilevä Soini otti tulokkaan avosylin vastaan. Ja samainen Soini jatkaa Vennamon märinää seteliselkärankaisista.
   Tietyn tunnustuksen Soini toisaalta ansaitsee suorapuheisuudestaan. Hän jatkaa Vennamon linjoilla Kekkos-vastaisuudellaan ja tuo sen kirjassa selvästi esiin. Soinin mukaan Kekkonen oli vallanhaluinen diktaattori, josta olisi pitänyt päästä aiemmin eroon. Puolueet, jotka eivät ottaneet omasta puolueestaan ehdokkaita, vaan tukivat Kekkosta, olivat demokratian vihollisia. Näistä jutuista johtuen olisi suotavaa, että ne keskustalaiset, jotka ovat pettyneitä Keskustaan sen nykymuodossaan ja etsivät vanhoja hyviä aikoja, ja jotka siksi ovat etsiytymässä persuihin, lukisivat tämän kirjan. Tietäisivät, mihin suuntaan ei ainakaan kannata loikata, jos on Kekkosen aikoja ikävä.
   Ja mitä tulee edelliseen viitaten Soinin käsitykseen demokratiasta, onhan se jokaisen puolueen ihan oma asia valita ehdokas, tehdä itsenäinen valinta siitä, tuleeko ehdokas omista riveistä vai mistä. Ja kun Soini oli vuoden 1988 vaaleissa tyytyväinen, kun SMP ei laittanutkaan vaaleihin omaa presidenttiehdokasta, vaan tuki istuvaa presidenttiä, SDP´n Mauno Koivistoa...
   Nämä olivat niitä kirjan suurempia miinuksia. Otetaan tähän loppuun vielä eräs sinänsä pieni, mutta jokseenkin omalaatuinen yksityiskohta. Eräänlainen piste iin päälle. Nälvitään Soinin tyyliin.
   Perussuomalaisten puheenjohtajan teoksen Maisterisjätkä kustantaja on Tammi. Sehän on nykyisin osa ruotsalaista Bonnier-konsernia, mutta eihän se nyt mitään, vanha ja perinteikäs suomalaisyhtiö on ihan sopiva valinta Perussuomalaisille. Mutta mutta. Se painopaikka. Kirja on lähetetty painettavaksi ScandBookin painotaloon. Se on Ruotsissa. Falunissa. Muistattehan, se ruotsalaisen sisun nostatuspaikka, missä on Ruotsin talviurheilukeskus. Toisin sanoen: kuriositeettina todettakoon, että Perussuomalaisten puheenjohtaja Timo Soini on vuoden 2011 eduskuntavaaleissa ainoa suomalainen eduskuntapuolueen pj, jonka muistelmateoksen painopaikaksi ei ole kelvannut aito suomalainen painotalo.