Kuukauden Uusinta II

Puoluekokous2018 2 yläkuva iso 7.jpg
Keskusta.fi / Etelä-Häme / Suomeksi / Kirjat / Kuukauden Uusinta II

Pidetään tässä vähän aikaa paria ylimääräistä sivua, joissa uusitaan noita klikkausmäärien perusteella suosituimpia tiivistelmiä vuosien 2015-17 ajalta. Uusitaan suosituimpia ensijulkaisuja ja otetaan uudelle kierrokselle luetuimpia uusintoja.

   Tiivistelmä teoksesta Suuri yksinäinen on julkaistu aiemmin keväällä 2015, Valtakunnan miniä loppuvuonna 2016 sekä Tyttö ja nauhuri keväällä 2016.


Kuukauden Keskustalainen
Pirkko Turpeinen-Saari: Suuri yksinäinen
Gummerus 2006
280 sivua


Pirkko Turpeinen-Saari (s. 1940) on psykiatri sekä taannoinen SKDL´n yhden kauden kansanedustaja, joka vuonna 1991 vaihtoi puoluetta SKP´n jäsenyydestä demariksi. Koska hänen teoksensa Suuri yksinäinen päähenkilö on Urho Kekkonen, tämä teos käydään läpi tällä Keskustalainen-sivulla, kuten muutkin maalaisliittolais-keskustalaisista kirjoitetut teokset, kirjoittajan poliittisesta suuntautumisesta riippumatta. Ennestään laajaan Kekkos-kirjallisuuteen tämä julkaisu tuo uuden tarkastelutavan, psykiatrin näkökulman. Paitsi Kekkosta, kirjassa tarkastellaan samasta näkökulmasta myös menneiden vuosikymmenten poliittisia tilanteita.

   Urho Kekkosen varhaislapsuus meni, kuten tunnettua, Lepikon torpassa. Urhon isä oli toisaalta herkkä tuomitsemaan muita, toisaalta niin suuri humoristi, että monesti näki, kuinka ankaran tuomitsemisen läpi paistoi hyväntahtoinen leikkimieli. Urhon äiti oli perin huolehtivainen, kiltti ja sävyisä ihminen. Urho on maininnut kasvatuksensa olleen autoritaarinen, toisaalta hän myös koki tulleensa jopa hemmotelluksi.

   Nuorena Urho Kekkonen oli melko sotaisa luonne. Taistelu Suomen itsenäisyyden puolesta oli hänelle tärkeää. Hän liittyi 17-vuotiaana Kajaanin suojeluskuntaan ja joutui sittemmin mukaan kahinoihin venäläisiä vastaan. Ne venäläisjoukot, jotka olivat Suomen alueella vielä maamme itsenäistyttyä, olisivat mieluiten pysyneet syrjässä suomalaisten keskinäisistä kiistoista, jotka olivat johtamassa sisällissotaan. Mutta olihan venäläisten Kekkosenkin mielestä pakko laittaa kampoihin, kun heitä alettiin riisua aseista ja ottaa vangeiksi. Sodan alku Kajaanissa sujui valkoisten kannalta helposti ja se antoi intoa heille, jotka eivät vielä tienneet, mitä sota oikeastaan on.
   Kekkonen jatkoi Kajaanin sissien joukoissa aina Helsingin voitonparaatiin ja Suomenlinnan punavankileirin vartioon saakka. Kun olivat edenneet Varkauteen, alkoivat paljastua ne sodan oikeat kasvot.
   Kekkonen näki satakunta teloitettua punavankia. Hänen muistiinpanoistaan tuon jälkeen Turpeinen-Saari on löytänyt selviä masennuksen oireita.

   Kirjoitettu historia on aina vallan ja vallanhaltijoiden historiaa. Suomen historiankirjoitus ei luonnollisestikaan tee tästä poikkeusta.
   Turpeinen-Saari näkee Kekkosen puheissa ja tiedotuksissa punaisena lankana totuudellisuuden. Tämä pysyi avoimena uusille tiedoille sekä pystyi yhdistämään intuition ja valtavan tietomäärän luovaksi prosessiksi.
   Maailmanpoliittisessa tilanteessa, missä teot ja tekojen taustat eivät ole yleisesti tiedossa, valtionpäämiestenkin keskinäinen kanssakäyminen muistuttaa jossain määrin varjonyrkkeilyä. Sellaisessa yksinäisyydessä myös Kekkonen joutui toimimaan.

   Tosiasioiden kieltäminen on psykiatriassa käsitetty yksilön kaikkein varhaisimmaksi ja kokonaisvaltaisimmaksi tavaksi muuttaa todellisuutta. Automaatin tavoin toimiva kieltäminen on nopea tapa ylläpitää siihenastista turvallisuudentunnetta ja välttää ahdistusta, jonka asioiden uudenlainen oivaltaminen aiheuttaisi.
   Turpeinen-Saari näkee, että turvattomuuden tunne, pelko toisten ihmisten oletettuja pahoja aikeita kohtaan, kasvojen tai itsekunnioituksen menettämisen pelko, saattavat olla syynä siihen, että asioita voidaan kuvata lähes täydellisesti todellisuuden vastaisesti tai muuten suhteellisuudentajun menettäen.
   Kieltämisreaktio aiheuttaa sen, että ihmiset ovat valmiit paitsi näkemään asiat todellisuuden vastaisesti, myös puolustamaan kantaansa loppuun saakka. Jos kysymyksessä on valta ja sen väärinkäyttö, kieltäminen koskee myös toisinajattelevien oikeutta nähdä todellisuus toisin.
   Projektio eli pois heijastaminen on toinen turvallisuudentunnetta tuova keino, millä oma mielipide oikeutetaan. Itsen sijaan toista syytetään epäkelvoksi. Omat ikävät piirteet heijastetaan toisissa oleviksi. Siten järjestyy käsitys itsestä hyvänä ja oikeassa olevana.
   Kun ei tunneta syyllisyyttä, omaa huonoa käytöstä voidaan jatkaa. Todellisuutta sen avulla ei pystytä lähestymään. Oman syyllisyydentunteen estäminen on todellisuutta tärkeämpää.

   1930-luvulla Kekkonen pyrki sisäpolitiikassa edistämään sovun ja eheytyksen linjaa. Sen sijaan ulkopolitiikassa hän oli jyrkempi. Talvisodassa Kekkonen oli jyrkästi rauhan tekemistä vastaan.
   Kun jatkosota alkoi, Kekkonen eräässä vaimolleen Sylville lähettämässään kirjeessä toteaa, että Suomessa suorastaan pelättiin, ettei Suomi saisi aihetta uuteen sotaan. Sitten jatkosodan aikana Kekkoselle alkoi selvitä, että Suomi ja Saksa tulevat häviämään sodan.
   Poliittinen tilanne edellytti täysin uudenlaista suhtautumista. Psykiatrin näkökulmasta Kekkonen koki täydellisen identiteettikriisin. Kriisistä syntyi uudenlaiseen kansainvälisten suhteiden arviointiin pystyvä poliitikko. Kun sota päättyi, identiteettikriisi oli kestänyt riittävän pitkän ajan, joten Kekkonen pystyi välittömästi toimimaan uudella tavalla.

   Kekkonen käsitti, että suhteet Neuvostoliittoon ja sen johtoon tulisivat olemaan tärkeimmät, ja että epäluuloisuuden poistaminen olisi välttämätöntä. Hän halusi oppia, millainen on venäläinen kansanluonne ja psykologia. Kekkosen avoimuus, suorasukaisuus ja tyylikäs rohkeus olivat niin hätkähdyttäviä, että ne ominaisuudet saivat vastapuolen rentoutumaan sekä edistivät aidon ystävyyden ja yhteisymmärryksen syntyä.
   Riippumatta siitä, kuka oli Neuvostoliiton johdossa, Kekkonen jatkoi johdonmukaisesti linjallaan. Johtajien persoonallisuudesta riippuen toisiin oli mahdollista saada syvällinen yhteys ja luoda henkilökohtainen ystävyys, toisiin muodollisempi ystävyys. Joka tapauksessa kanssakäyminen jatkui yhtä vapaana kuin aiemminkin.

   Kekkosen presidenttikauden aikana vastustajat väittivät, että Kekkonen nuoleskeli itänaapurin johtajia, kyyristeli sekä sai koko kansan rähmälleen Neuvostoliiton edessä. Ja että Kekkonen lähes tuhosi Suomen itsenäisyyden omien intressiensä takia. Turpeinen-Saaren mielestä nuo väitteet ovat silkkaa epä-älyllistä horinaa. Hän kysyy, mikä voisi olla paremmin Suomen ulkosuhteissa, jos olisi valittu toinen tapa.
   Toinen vastustajien väite oli, että Kekkonen olisi laskelmoiden mielistellyt neuvostojohtajia, että hän olisi vain näytellyt sitä ystävyyttä, vaikka sydämessä olisi kytenyt ryssäviha. Toisin sanoen, neljännesvuosisadan ajan kysymyksessä olisi ollut näytelmä, teeskentelyä. Psykiatrin näkemyksen mukaan se olisi ollut inhimillisesti täysin mahdoton suoritus.
   Turpeinen-Saaren mukaan avainsana on aitous. Järjen ja tunteen sekoitus, ihmissuhdenerous ja realiteettien taju, sekä lähes käsittämätön kestävyys toimia johdonmukaisesti ja mielenterveys säilyttäen vuosina, jolloin kotimainen vihamielisyys vaani yhtäällä ja hännystelijät toisaalla. Turpeinen-Saari toteaa myöhemmän puheen kyyristelystä enimmäkseen osoittavan vain puhujien jälkiryhdikkyyttä, asennon tekoa silloin kun on jo komennettu lepo.

   Kirjeenvaihdossa Anita Hallaman kanssa 1970-luvun lopulla Kekkonen mainitsee olevansa masentunut. Turpeinen-Saari katsoo, psykiatrin näkökulmastaan tarkastelemalla, Kekkosen todellakin olleen oikeasti masentunut, ja ihmettelee, että se oli lääkäreiltä jäänyt huomaamatta. Turpeinen-Saari on vahvasti sitä mieltä, että Kekkosen olisi tullut saada psykoterapiaa, ne tapaamiset olisivat pystyneet auttamaan presidenttiä tämän harjoittamassa itseanalyysissä.   
   Kekkosen ja Anita Hallaman välit olivat jatkuvassa turbulenssissa. Turpeinen-Saari näkee kuitenkin suhteen myös kehittäneen Kekkosen kykyä analysoida omaa henkilökohtaista tunne-elämää.

   Urho ja Sylvi tapasivat Etsivä Keskuspoliisissa, Urho oli Sylvin esimies. Sylvin kuoleman jälkeen Urho muisteli vaimoaan sanoen, että aina kun hän Sylviä ajattelee, hänellä oli mielessä kuva Sylvistä nuorena, silloin, kun tämä oli terve, reipas ja iloinen. Sellaiseen Sylviin Urho rakastui.
   Urho saattoi herkällä, vetäytyvällä ja läheisyyttä kaipaavalla puolellaan tunnistaa Sylvin unelmoivan haurauden ja sen myötä mahdolllisuuden syvään vastavuoroisuuteen. Sylvin kokemattomuus, vetäytymistaipumus, avuttomuus ja turvattomuuden tunne toisaalta houkuttelivat esiin Urhon isällisyyden ja huolehtimisen halun.

   Sylvin vuonna 1939 kokema kohdun ulkopuolinen raskaus johti leikkaukseen, missä vasen munatorvi poistettiin. Urho luonnehti tapahtunutta todeten Sylvin menneen "rikki".
   Ainakaan Sylvi ei halunnut eroa tapahtuneen jälkeen. Perusteluna oli, että ero tuhoaisi Urhon uran.

   Sylvi viihtyi kotona yksinäisyydessä. Urhon energisyys, lukuisat ystävät ja haastavat tehtävät toivat tyydytystä. Sekä mielenkiintoisia ihmissuhteita, myös ihastumisia ja suhteita.

   Sylvin kuolema muodosti rajapyykin. Turpeinen-Saari näkee menetyksen olleen Urholle ristiriitainen - toisaalta tapahtuma oli vapautus muodolliseksi muuttuneesta avioliitosta, toisaalta siitä aiheutui voimakas tyhjyyden tunne pitkäaikaisen elämäntoverin poistuessa.

   Kekkosen yksinäisyyden tuntu lienee syventynyt jo 1960-luvun lopulla. Varsovan liiton miehitysjoukkojen vallattua Tšekkoslovakian kävi selväksi, että kylmän sodan lait olivat luultua kovemmat. Kansainvälispoliittinen kokonaistilanne oli johtanut siihen, että mahdollisuudet saavuttaa kahdenvälisillä neuvotteluilla Neuvostoliiton johtajien kanssa erityisetuja Suomelle olivat vähenemään päin.
   Turpeinen-Saaren mukaan tuo kriisi johti Kekkosen vielä kerran ylittämään tietoisuutensa rajat. Johtopäätös oli, ettei Suomen etua voi ajaa ohi kansojen yhteisen edun. Niinpä Kekkonen alkoi tähdätä yhteistyön edellytysten parantamiseen maapallonlaajuisesti. Ja sehän johti vuonna 1975 Helsingissä järjestettyyn ETY-kokoukseen, mikä kruunasi Kekkosen kansainvälispoliittiset ponnistelut.

   Sylvin kuoleman jälkeen kaikki Kekkosen ihmissuhteet saivat uuden sisällön. Menetysten jälkeisen myönteisen kasvuvaihtoehdon kohdatessaan ihminen muuttuu. Kasvatuksen ja samaistumisten aiheuttama vieraantuminen omista tunteista ja opetetun todellisuuden ulkoa oppiminen on johtanut opittuihin ihmissuhteisiin, arvostuksiin ja käyttäytymistapoihin. Surun ja menetysten avaama mieli sen sijaan on vastaanottavainen lapsuuden myönteisten tunnesuhteiden lämmölle sekä nykyhetkessä ilmaantuville aidoille rakastaville ihmissuhteille ja kohtaamisille. Turpeinen-Saari näkee, että viimeisinä viitenä vuotenaan ennen sairastumistaan Kekkonen eli ihmissuhteissaan herkempää aikaa kuin koskaan ennen.

   Tämän teoksen ilmestyessä sen kiinnostavimpana antina pidettiin kuvausta Kekkosen ja Marjatta Klemolan väleistä. Tästä kun ei aiemmin ollut julkisuuteen tietoja tullut. Turpeinen-Saari tunsi hyvin sekä Kekkoset että Klemolat, seuraavassa tiivistetysti hänen antamansa kuvaus.
   1930-luvulla Valto Klemola oli Kekkosen parhaita ystäviä. Marjatta kirjoitti 1940-luvulta lähtien lähes pävittäin puhtaaksi Kekkosen puheita, kirjeitä ja muistiinpanoja, aina Kekkosen virkakauden päättymiseen saakka.
   Marjatta ja Valto menivät naimisiin vuonna 1943. Hääjuhlan ainoa vieras oli Kekkonen. Noustessaan portaita nuorenparin asuntoon sulhanen oli niin humalassa, että Kekkonen joutui kantamaan tämän ylös. Siitä alkoi Kekkosen ja Marjatta Klemolan salainen yhteistyö.
   Valto oli mustasukkainen luonne. Marjatta ei kuitenkaan mustasukkaisuuteen aihetta antanut, hän oli lojaali ja uskollinen miehelleen loppuun saakka.
   Valto kuoli saatuaan iskun päähänsä Chicagon kadulla ollessaan ASLA-stipendiaattina Yhdysvalloissa vuonna 1958. Leskeksi jäätyään Marjatta työskenteli Valmetilla osto-osaston sihteerinä eläkeikään saakka.
   Marjatta tiesi valtakunnan syvimmät salaisuudet. Hän pysyi täysin lojaalina Kekkoselle. Syvä ja aito arvostus liittyi sekä Urhoon että Sylviin.
   Kekkosen lähellä oli avustajia, jotka Sylvin kuoleman jälkeen hyvää tarkoittaen pyrkivät naittamaan presidenttiä yhdelle ja toiselle sopivaksi katsomalleen ehdokkaalle. Eivät kuitenkaan tunteneet esimiehensä tunne-elämän liikkeitä, jotka ohjasivat vanhenevaa miestä kohti aitoa ja kypsää suhdetta, sellaista, missä kumppani oli harjaantunut jo vuosikymmenten ajan vaistoamaan ja tietämään Kekkosen sieluntilan - ja antamaan kaikkensa pyytämättä mitään itselleen.
   Marjatan omistautumista Kekkoselle kuvaa se, ettei hän mennyt mukaan iltamenoihin, ei edes työtovereiden eläkkeellelähtöjuhliin tai syntymäpäiville, koska sanojensa mukaan halusi olla kotona, "jos Urho Kekkonen soittaa".
   1970-luvun loppupuolella Kekkosen yhteiskunnallinen ja henkinen tietoisuus olivat syvimmillään. Tuohon aikaan liittyy onnellisia hetkiä, jollaisia Kekkonen ei ole voinut aiemmin kokea. Niistä hetkistä on kiittäminen vuosikymmeniä kestänyttä ystävyyttä ja sittemmin rakkautta Marjatan kanssa.
   Viimeisen puhelun Marjatta sai Kekkoselta tämän ollessa vielä virassa, mutta jo sairauslomalle jääneenä. Kekkonen oli soittaessaan hyvin väsyneen kuuloinen. Sitten hän jo erosikin virastaan. Sen jälkeen hänet eristettiin, myös monista itselleen tärkeistä kontakteista, vaikka jo tuolloin oli tiedossa, että dementoituvalle tunneseikat, ihmissuhteet ja esim. tuttu musiikki ovat tärkeitä. Kekkosen hyvien ystävien mielestä Marjatta olisi ollut Kekkoselle paras psykoterapeutti, mutta eristäminen koski myös häntä.

   Pirkko Turpeinen-Saaren kirja Suuri yksityinen käy läpi Urho Kekkosen vaiheet uudesta näkökulmasta piirtäen muotokuvan, jollaista ei aivan samanlaisena liene aiemmin nähty. Samalla lukijalle esitellään vastaavia uusia piirteitä myös muutamasta muusta tutusta henkilöstä sekä paneudutaan politiikan teon psykologiaan. Kyseessä on tervetullut lisä Kekkos-kirjallisuuden laajaan joukkoon.
   
-----     -----     -----     -----     -----     -----     -----     -----     -----     -----

Kuukauden Keskustalainen
Pia Maria Montonen: Valtakunnan miniä
WSOY  2014
257 sivua


Brita Kekkonen (1927 - 2013), Karl-August Fagerholmin tytär ja Urho Kekkosen miniä, oli henkilö, jolta odotettiin muistelmia suurella mielenkiinnolla. Myös Britalle oli tärkeää saada muistelmansa valmiiksi ja julkaistua. Mutta vaikeaa se, syystä tai toisesta, oli.
   Yli kymmenen vuoden aikana ja usean kirjoittajan toimesta muistelmia yritettiin. Mutta koskaan Brita ei itseään tekstistä tunnistanut. Esim. Otavan aikoinaan lupailema Riitta Korhosen kirjoittama Minä, Brita - Brita Kekkosen elämä ei koskaan ilmestynyt, vaikka esim. Wikipediassa teos virheellisesti mainitaan. Lopulta Brita alkoi itse hahmotella asioita paperille.
   Pia Maria Montonen, ekonomi, taidehistorioitsija ja vapaa kirjoittaja, aloitti yhteistyön Britan kanssa. Hän alkoi kerätä ja muokata materiaalia, ja sai vähän ennen Britan poismenoa yritelmän siihen vaiheeseen, että lopulta, postuumisti, oli mahdollista julkaista Brita Kekkosen muistelmateos Valtakunnan miniä.

   Suomenruotsalaisen työväenliikkeen lehti Arbetarbladet oli alkanut ilmestyä vuonna 1919. Nuori parturi Karl-August Fagerholm ryhtyi toimittajaksi ja alkoi kirjoittaa lehteen työväenliikkeen nuoriso-osaston  kokousselostuksia.
   Muutenkin nuoriso-osastovuodet olivat merkittäviä. Sieltä Karl-August löysi nuoren tytön, veturinkuljettajan tyttären Judith Jormalan, jonka kanssa hän vuonna 1926 avioitui.

   Oli lauantai, heinäkuun 30. päivä vuonna 1927, kun Judith saatteli Karl-Augustia Helsingin rautatieasemalle. Tämä oli menossa Kemiönsaaren Taalintehtaalle puhumaan sosialidemokraattien tilaisuuteen. Judith oli tuolloin raskaana, mutta koska laskettuun aikaan oli vielä viikkoja, Karl-August oli huolettomana lähdössä.
   Kuitenkin, hetki Karl-Augustin lähdön jälkeen Judithin oli suunnattava suoraan Eiran Ensi-Sairaalaan. Brita syntyi vielä samana päivänä. Kun Karl-August palasi maanantaina, hän sai kuulla appivanhemmiltaan, että hänellä oli tytär.

   Arbetarbladetin päätoimittajaksi edenneestä K.-A. Fagerholmista tuli kansanedustaja vuonna 1930 ja vuonna 1937 Cajanderin kolmannen hallituksen sosiaaliministeri.  Nelihenkiseksi kasvanut perhe muutti seuraavana vuonna Vallilasta pienestä kahden huoneen ja keittiön omistusasunnostaan vuokralle Taka-Töölöön.
   Brita, joka piti Vallilan taloa yhtenä Helsingin kauneimmista, piti uutta osoitetta kaikkein rumimpana paikkana koko Töölössä. Halpa talo, jonka ympärilläkin oli huomattavasti kauniimpia taloja.
   Alussa Fagerholmin lapsia katsottiin pitkään. Sitten K.-A.  kutsui pihapiirin lapset kotiinsa ja kertoi näille, että vaikka Fagerholmit olivatkin ruotsinkielisiä, kyllä he puhuivat myöskin suomea, joten ruotsinkielisyyden ei pitäisi estää muita leikkimästä perheen lasten kanssa. Muut lapset näyttivät hämmentyneiltä ja kertoivat, että olivat luulleet Fagerhomeja juutalaisiksi. Brita tunsikin 1930-luvulla Helsingin ilmapiirin olleen selvästi natsihenkinen.

   30.11.1939 alkoi talvisota. K.-A. lähti valtioneuvostoon luvaten soittaa myöhemmin. Puhelu tulikin pian. K.-A. kehotti Judithia pakkaamaan nopeasti, sillä pian tulisi auto, joka veisi perheen Hämeenlinnan Kaupunginhotelliin, mistä oli varattu huone.
   Seuraavana aamuna K.-A. soitti hotelliin. Judith, joka oli kovasti odottanut saavansa tietää tapahtumien kulusta, oli kuin kysymysmerkki, kun K.-A. kysyi ensimmäiseksi, miten keitetään teetä. Sitten tämä kertoi, että perheelle oli löytynyt paikka Hämeenlinnan pohjoispuolelta Hattulasta, Inkalan kartanosta.
   Säät olivat mainiot, perhe hiihteli paljon, eikä tiennyt sodasta mitään. Mutta aivan talvisodan lopulla K.-A. soitti sanoen tilanteen olevan niin epävarma, että perhe sai lähteä Tukholmaan. Sieltä palattiin kotiin välirauhan aikana.
   Sitten alkoi jatkosota. Keväällä 1942 koulut suljettiin. Fagerholmien lapset Brita ja Stina lähetettiin kesän ajaksi sotalapsiksi Tanskaan. Syksyllä kouluja availtiin ja Brita jatkoi koulunkäyntiä niiden kanssa, jotka pystyivät jatkamaan koulua. Moni joutui lopettamaan ja menemään töihin.
   Keväällä 1944 pääkaupunkiseudun koulut suljettiin suurpommitusten vuoksi. Brita siirtyi kouluun Asikkalan Vääksyyn, nuorempi Stina alempien luokkien mukana Siuntioon.

   Keväällä 1946 Brita kirjoitti ylioppilaaksi. Kirjoitusten jälkeen piti keksiä, mitä sen jälkeen. Mitään ei tullut heti mieleen, lähiajat kuluivat pelkkään hengailuun.
   Sitten K.-A. keksi, että Brita lähtisi Ranskaan. K.-A´n unelma oli ollut, että Brita oppisi ranskaa ja oli jo pidempään yrittänyt suunnata tyttärensä kiinnostusta ranskalaista kirjallisuutta kohti. Ranskan suurlähettiläs myönsi Britalle stipendin Ranskassa opiskelua varten ja syksyllä Brita muutti Pariisiin.
   Keväällä 1948 Pariisiin saapui kansanedustaja Urho Kekkosen poika Taneli. Brita ja Taneli törmäsivät ja päättivät tavata uudelleenkin.
   Nuoret tapasivat muutaman kerran. He tekivät pitkiä kävelylenkkejä kaupungilla ja kävivät museoissa. Heillä oli myös jonkin sortin kilpailuasetelma - kun Britan piti näyttää olevansa Tanelia vahvempi ja voitti tämän kädenväännössä (mikä oli Tanelin itsetunnolle järkytys), Tanelin piti vuorostaan näyttää Britalle ja käveli sillan yli käsillään.
   Sitten Taneli matkusti Grenobleen ja Brita palasi Suomeen.

   Kotiin palattuaan Brita aloitti Helsingin yliopistossa ranskan kieli pääaineenaan. Kotona asiaa pidettiin itsestään selvänä. Siihen aikaan ei ollut sisäänpääsykokeita, yliopistolle vain ilmoittauduttiin ja aloitettiin opiskelu.
   Brita teki kaksi laudaturtutkielmaa, Franqois Rabelais´n diminutiivin käytöstä ja Jean Giraudoux´n romaaneista. Brita ei voinut käsittää, miksi professori Veikko Väänänen oli antanut hänelle niin pöljän aiheen - eihän Rabelais edes käyttänyt diminutiiveja. Professori Rafael Koskimies puolestaan totesi toisesta Britan työstä, että tutkielma varmaankin oli pätevä, mutta ranskaa taitamattomana professori ei oikein ymmärtänyt tekstiä, kaikki sitaatit kun olivat ranskaksi.

   Eräänä päivänä Taneli poikkesi Fagerholmeilla. Kun hän oli soittanut ovikelloa, oven avasi Brita, joka oli päässyt eroon kaikista Pariisissa kertyneistä liikakiloista. Taneli oli pudottaa silmänsä ja kiljaisi "Herrajumala, että sinä olet kaunis!"
   Tuon kohtaamisen jälkeen Brita ja Taneli alkoivat viihtyä keskenään. Brita ei oikeastaan osaa sanoa, miksi. Jotain vain tapahtui.
   Nuoret kävivät elokuvissa ja kahviloissa. Heillä ei koskaan oikein ollut rahaa eikä paikkaa, missä olla, joten he olivat useimmiten Primulan kahvilassa Viiskulmassa. Taneli joi kahvia ja Brita söi jäätelöä.

   Taneli opiskeli valtiotieteitä, vaikka Urho olisi halunnut hänestä juristin kuten Matista. Mutta Urho oli antanut periksi, koska Tanelin vastustus oli ollut sen verran kovaa.
   Tanelia kiinnostivat eniten humanistiset aineet, mutta hän teki kompromissin ja alkoi lukea valtiotieteitä, filosofiaa ja sosiologiaa.
   Taneli viimeisteli laudaturtyönsä Lontoossa 1950 ja valmistui seuraavana vuonna valtiotieteen kandidaatiksi. Asepalveluksen hän suoritti heti valmistumisensa jälkeen Santahaminassa. Sitten hän aloitti työt ulkoasiainministeriössä.

   Luonteeltaan nuoret olivat hyvin erilaiset. Brita oli vahva, iloinen ja ulospäinsuuntautunut, kaiken keskipiste missä tahansa. Taneli taas oli ujo, älykäs, hiljainen ja omiin oloihinsa vetäytyvä. Kotielämä Fagerholmeilla oli vilkasta, yhteisöllistä - ja äänekästä. Kekkosilla puolestaan vetäydyttiin omiin oloihin, luettiin ja kirjoitettiin, eikä yhteistä perhe-elämää ollut kuin silloin kun syötiin yhdessä.
   Britaa pelotti ajatus, että hän olisi vielä 25-vuotiaana naimaton - tuolloin tuon ikäistä sinkkutyttöä nimitettiin vanhaksipiiaksi, mistä nimityksestä Brita ei olisi ilahtunut. Eikä hän todellakaan ilahtunut Tanelin jahkailusta.
   Lopulta Brita meni ja haki maistraatista kuulutuspaperit. Hän yritti saada Tanelilta allekirjoituksen. Tämä vain sanoi, ettei kirjoita. Joten Brita kirjoitti molempien nimet, Tanelin seuratessa vierestä. Tanelin ainoa kommentti oli "No, hyvinhän sinä sen osasit kirjoittaa."
    Naimisiin Brita ja Taneli menivät 12.7.1952. Ajattelivat, että kun heidät vihitään Helsingin olympialaisten aikana, siitä ei tule uutista.
   Paikalla olivat hääparin lisäksi ainoastaan Britan sisar kihlattunsa kanssa ja Tanelin kaksoisveli Matti. Maistraatin seremonian jälkeen mentiin Fagerholmeille.
   K.-A. oli soittanut edellisenä päivänä Urholle kutsuakseen Kekkoset heille šampanjalle. Urho oli kysynyt miksi, ja K.-A. oli vastannut, että nuoret menevät naimisiin. Mihin Urho: "Ai, ei Taneli ole maininnut mitään." Tyypillistä Tanelia.
   
   Elämä jatkui kuten ennenkin. Taneli asui vanhempiensa luona ja Brita omien vanhempiensa. Vaikka Tanelilla oli jo työpaikka, Brita opiskeli vielä. Koska Taneli työskenteli ulkoasiainministeriössä, oli selvää, että ennemmin tai myöhemmin hän siirtyy ulkomaille. Vanhemmat vaativat, että tytär valmistuu, ennen kuin seuraa miestään minnekään. Syksyllä 1953 Taneli siirtyi Moskovaan, ilman Britaa.
   Brita kutsuikin ajanjaksoa avioliitoksi, jota ei ollut.

   28.5.1954 Brita sai filosofian kandidaatin paperit. Valmistumisensa jälkeen hän tapasi entisen koulunsa rehtorin, joka oli aikoinaan julistanut, ettei Britasta koskaan tule mitään. Kun rehtori oli kysynyt, mitä Britalle kuuluu, tämä vastasi, että hyvää, hänhän oli luokaltaan ainoa, jolla on akateeminen loppututkinto.
   Brita oli siis valmistunut. Nyt hän pääsi vihdoin matkustamaan Tanelin luokse Moskovaan.

   Brita matkusti Moskovaan elokuussa. Perillä Taneli halusi esitellä kaupunkia. Vapaa-aikana nuoripari kävi oopperassa ja baletissa. Brita osti paljon paikallisilta toreilta, jonotuksesta tuli tapa tutustua maahan - itse asiassa, Brita seisoi jonossa usein vain siksi että se oli niin hauskaa.
   Tanelia ei saanut mihinkään muuhun kauppaan kuin musiikkiliikkeeseen. Myös Brita innostui musiikista. Yhdessä he ryhtyivät keräämään mm. kaikkia Beethovenin sinfonioita.

   Diplomaattielämä Moskovassa 1950-luvulla poikkesi varsin paljon sen ajan muusta diplomaattielämästä. Kaupungin lähetystöissä elettiin hyvin piessä piirissä. Ulkomaalaiset tapasivat toisiaan toistensa luona. Neuvostoliiton nomenklatuuran kanssa ei juuri oltu tekemisissä virallisten tehtävien ulkopuolella. Toisaalta aika oli vielä diplomatian kulta-aikaa, ja Moskovassa palvelivat monet 1900-luvun legendaariset hahmot, kuten Yhdysvaltojen suurlähettiläs Charles E. Bohlen ja Ranskan suurlähettiläs Louis Joxe. Joxe oli otettu siitä, että Brita oli tehnyt lopputyönsä Giraudoux´sta.
   Kekkoset nauttivat kollegoidensa ystävyydestä, sillä vaikka Taneli oli vielä iältään nuori ja lähetystöavustajana hierarkiassa suhteellisen alhaalla, Moskovassa heidät kutsuttiin mukaan jopa suurlähettiläiden isännöimille päivällisille. Kielitaitoiset Kekkoset olivat odotettuja vieraita. Pariskuntana he solmivat Moskovassa monia tulevaisuuden kannalta tärkeitä kontakteja. Tuon suljetun piirin ulkopuolisina, ainoina ja tärkeinä ystävinä heillä oli tietotoimisto Reutersin kirjeenvaihtaja John Rettie ja tämän suomalaissyntyinen vaimo Molli.

   Taneli kävi ajoittain Suomessa ja kotonaan. Matkan jälkeen hän oli aina hyvin ärtynyt, ja siinä meni aikaa, ennen kuin hän jälleen löysi itsensä. Hänellä oli aina riitaa äitinsä kanssa, ja Moskovaan palattuaan hän kirjoitti tälle anteeksipyyteleviä kirjeitä.
   Kekkosten perheessä kirjoitettiin usein. Myös Tanelin ja Sylvin kirjeenvaihtoa on paljon. Niissä kirjeissä Britasta ei puhuta pitkään aikaan lainkaan, Nigro-koiran hoitamisesta sen sijaan enemmänkin. Taneli mainitsee Britan ensimmäisen kerran 12.4.1955 päivätyssä kirjeessä äidilleen: Brita ja Nigro tulevat yhdessä Suomeen jäädäkseen sinne joksikin aikaa.
   Keväällä 1955 Brita oli raskaana. Toukokuussa hän matkusti kotiin Helsinkiin ja sai keskenmenon. Ensimmäisen monista.

   Loppukesällä Brita ja Nigro olivat jälleen Moskovassa. Britan ja Tanelin kesälomasta ei ollut tullut mitään, asia, joka toistui jokaisessa asemapaikassa. Taneli oli luonnostaan työmyyrä, ja häntä myös hyödynnettiin, Britan mukaan jopa käytettiin hyväksi. Vuosien varrella lauseesta "Matkastamme ei taaskaan tullut mitään, tyypillistä!" tuli hyvin tuttu.

   Moskovassa Brita tapasi henkilön, josta sittemmin tuli hänen hyvä ystävänsä. Näyttelijä Tarmo Manni, joka oli hyvin kiinnostunut kaikesta venäläisestä, oli saapunut kaupunkiin nuorena stipendiaattina. Brita kirjoitti kotiin, että Mannin persoonallisuus paranee, kun tämän oppii tuntemaan - silloin tämä muuttui jopa hauskaksi.
   Jossain vaiheessa Manni joutui sairaalaan sappirakon vuoksi, ja Brita lähti Mollin kanssa tätä tervehtimään, Molli kun puhui Britaa paremmin venäjää. Mutta sairaalassa vieraita odotti tyhjä vuode. Tytöt säikähtivät.
   No, pianhan se Manni sitten löytyi. Istuskelemasta viereisessä huoneessa majailleen meksikolaisen taidemaalarin Diego Riveran vuoteen reunalla. Molemmat puhuivat täyttä päätä, eikä kumpikaan ymmärtänyt, mitä toinen sanoi - Manni puhui suomea ja Rivera espanjaa. Ja enimmäkseen taitelijat elehtivät vilkkaasti.
   Tytöt katselivat miekkosia hetken. Ja sitten veivät Mannin takaisin omaan huoneeseen.

   Syyskuussa 1955 presidentti J.K.Paasikivi kutsuttiin ensimmäiselle viralliselle vierailulleen Moskovaan. Hän otti pääministeri Urho Kekkosen mukaansa hoitamaan neuvotteluja - mikä oli varsin epätavallista.
   Vierailun aikana tuli tiedote, että Porkkalan vuokra-alue palautettaisiin Suomelle vuoden 1956 tammikuussa, reilusti ennen vuokra-ajan päättymistä. Tanelille tuli kiire, sekä suurlähettiläs että lähetystöneuvos saapuisivat lähetystöön vain kaksi päivää ennen presidenttiä ja pääministeriä. Brita ei ollut uskoa todeksi, mutta kaikki järjestelyt jäivät lähetystöavustajan eli Tanelin varaan.
   Taneli hoiti homman. Ja näytti ulospäin täysin rauhalliselta. Mutta oli oikeasti aivan loppu. Hän sai mahalaukun limakalvon tulehduksen ja vatsahaavan. Ja vatsa sitten vaivasikin koko Tanelin loppuelämän ajan.

   Tammikuussa 1956 Taneli siirrettiin lähetystöavustajaksi Tukholmaan. Länsinaapuriin tulo oli vähän kuin kotiin olisi tullut, varsinkin Moskovan jälkeen. Suomen ja Ruotsin suhteet olivat vilkkaat. Tukholmassa oli hyvä tiimi. Parhaat ystävät olivat Ilkka ja Eeva Pastinen sekä Heikki ja Marianne Hannikainen, joiden kanssa Taneli ja Brita kohtasivat myöhemminkin monta kertaa maailmalla.

   Keväällä 1957 Brita ja Taneli ennättivät tehdä lomamatkan, huristelivat Saksan kautta Ranskaan. Sen kerran kun onnistuivat pääsemään lomamatkalle, itse lomamatka ei täysin onnistunut.
   Menosuunnassa ei erityisiä tapahtunut, mutta paluumatka oli kaamea. Taneli pysähtyi Hampurissa jonkin hotellin eteen ja pyysi Britaa hoitamaan majoituksen yöksi. Tanelihan ei koskaan hoitanut mitään, hän jätti käytännön järjestelyt aina Britalle.
   No, Brita meni sisään. Ja heti alkoi tuntua siltä, että nyt kaikki ei ole niin kuin pitäisi.
   Brita nousi kapeita rappuja olemattomaan aulaan. Aulassa hän kysyi vapaita huoneita. Vastakysymys kuului "Kuinka moneksi tunniksi?"
   Brita kääntyi kannoillaan ja kipitti ulos. Autossa hän kysyi Tanelilla, mihin tämä oli heidät tuonut. Ei Tanelilla siitä mitään käsitystä ollut, mutta seuraavassa kadunkulmassa asia selvisi: nuoripari oli osunut Reeperbahniin.
   Kun matka sitten aidossa hienostohotellissa vietetyn yön jälkeen jatkui ja matkalaisten järkytys oli ehtinyt laantua, raskaana ollut Brita sai valtavan verenvuodon. Kun hän ei muuta keksinyt, hän osti matkan varrelta suuren kasan pyyhkeitä. Ja saapui aikanaan Tukholmaan verta vuotaen.
   Koska lapsi oli synnytettävä keisarileikkauksella, Brita lähetettiin seuraavalla koneella Suomeen. Jostain syystä Ruotsissa ei sitä leikkausta uskallettu tehdä. Urhosta oli edellisenä vuonna tullut Suomen presidentti, ja tuleva lapsi olisi presidentin lapsenlapsi.
   Kun Brita ja Taneli saapuivat lentokentälle, Taneliin iski raju sappikivikohtaus. Kekkoset sitten makailivat lentokentän odotushuoneessa ja ohikulkijat antoivat kommentteja humalaisista suomalaisista - sattui olemaan vapunaika.
   No, aikanaan pääsivät Suomeen. K.-A. oli johtajana Alkossa, joten Judith tuli vastaan Alkon autolla.
   Useiden keskenmenojen jälkeen Britan ja Tanelin ensimmäinen lapsi, Timo Kaleva Kekkonen, syntyi Helsingissä 3.5.1957.
   
   Timon syntymän jälkeen vanhemmat jäivät kahdeksi vuodeksi Suomeen. 1.5.1959 Taneli nimitettiin 2. lähetystösihteeriksi Roomaan. Urho kirjoitti päiväkirjaansa: "Taneli oli kuullut, että hänet siirretään keväällä Roomaan. Pojan riemulla ei ole rajoja."
   Odotukset olivat kovat ja Rooma kaupunkina myös vastasi odotuksia. Brita oli opiskellut taidehistoriaa ja oli tavallaan päässyt sen keskipisteeseen.
   Uutta entiseen oli myös se, että Timon synnyttyä Brita oli kirjeenvaihdossa myös Sylvin kanssa. Brita kirjoitti perheestään, miehestään ja lapsestaan.
   Selkeä miinuspuoli oli pieni kahden miehen kanslia. Suurlähettiläs Asko Ivalo oli Britan mielestä kypsä lepokotiin. Ivalon kommunikointi Tanelin kanssa rajoittui pääosin siihen kun suurlähettiläs kerran päivässä toi lehtiä ja totesi "Tässä olisi vähän painotuotetta".
   Taneli oli usein sairas, koko elämänsä ajan. Roomassa oli erityisen ikävää kesäisin, koska silloin oli kuumuuden takia asuttava alituisessa läpivedossa. Ja Roomassa sairauksia pahensi vielä se, ettei Tanelilla ollut työpaikallaan mielekästä tekemistä.
   Sylvi kävi Roomassa monesti tapaamassa poikansa perhettä. Tosin oikeastaan hän tapasi lähinnä Britan ja Timon. Taneli pyrki aina järjestämään itselleen työmatkan äitinsä vierailun ajaksi.

   Erään kerran kun Brita ja Taneli olivat tulossa jonkin lähetystön juhlista, Taneli aloitti riidan. Ja alkoi ajaa väärällä puolella katua.
   Brita määräsi Tanelia pysäyttämään auton. Ja potkaisi tätä. Ja jotenkin kengän piikkikorko osui Tanelia silmään. Taneli huusi kuin kuin hullu, juoksi ulos autosta ja jäi makaamaan konepellille.
   Poliisit saapuivat ja Taneli vietiin sairaalaan. Silmä ei ollut vahingoittunut, ainoastaan luomi. Taneli selvisi tikeillä.
   Brita vietiin poliisiasemalle todistajaksi. Raporttiin poliisi kirjoitti Tanelin olleen humalassa. Brita kieltäytyi allekirjoittamasta mitään, mikä hänen mielestään ei ollut totta. Sitten hän muisti, että diplomaateilta ei allekirjoitusta voinut muutenkaan vaatia.
   Sitten poliisi ajoi Britan kotiin, suuteli kotiovella tämän kättä, ja sanoi, että sitten kun hän löytää itselleen vaimon, hän toivoisi, että vaimo olisi samanlainen kuin Brita. Brita vastasi poliisin kertoman olleen ehkä hienoin kohteliaisuus, minkä oli koskaan saanut.
   Suomessa tapahtumasta ei juuri kirjoitettu. Italiassa juttu löysi tiensä lehtiin, lehdistö mm. kyseenalaisti poliisin otteet diplomaatteja kohtaan. Britanniassa tapahtuma nousi esille enemmän, presidentti Kekkonen kun oli siellä juuri silloin valtiovierailulla. Tanelikaan ei tapauksesta suuttunut, Britan mukaan he olivat, jos mahdollista, entistä rakastuneempia.

   1.7.1961 Tanelista tuli 1. lähetystösihteeri Suomen YK-edustustoon New Yorkissa. Loka-marraskuussa Presidenttipari teki virallisen vierailun Yhdysvaltoihin ja Urho puhui YK´n yleiskokouksessa. Tuo ei ollut ensimmäinen eikä viimeinen kerta Tanelin uran aikana, kun Urho tuli hänen asemapaikkaansa, mutta se oli ainoa kerta, jolloin presidentin viralliseen ohjelmaan sisällytettiin vierailu pojan perheen luokse.
   Washingtonissa Kennedyt isännöivät lounasta. Britan mielestä Jacqueline oli hurmaava. Kun Brita ihasteli kattauksen serviettejä, hän sai niitä Jacquelinelta puoli tusinaa. Kekkoset tapasivat myös Moskovasta tutun suurlähettilään Charles E. Bohlenin.
   Taneli ei ollut koskaan viikolla kotona, ja viikonloppuisin hän enimmäkseen nukkui. Suurlähettiläs Ralph Enckell oli yhtäkkiä päättänyt, että YK-edustuston näkökulmasta olisi kätevintä ja nopeinta asioiden hoitamista, jos Taneli kirjoittaisi kaikki raportit. Näin Tanelin työmäärä lisääntyi kohtuuttoman suureksi. Ja lomat peruutettiin useimmiten viime hetkessä.

   Brita ja Taneli palasivat Suomeen kesällä 1963. Elokuun lopulla raskaana ollut Brita joutui kolme viikkoa etuajassa Naistenklinikalle. Tea Rita syntyi 23.8.1963.
   Kekkoset asuivat pari vuotta Helsingissä, ennen kuin tuli seuraava pesti ulkomaille. Taneli työskenteli ulkoasiainministeriön jaostopäällikkönä, kunnes hänet 1.5.1965 nimitettiin suurlähettilääksi Jugoslavian Beogradiin (nyk. Belgrad).
   Suurin osa Tanelin viidestä Beograd-vuodesta meni virka-asioiden sijasta käytännön asioiden hoitamiseen, kuten uuden residenssin hankintaan. Se olisi ollut edeltäjän asia, mutta tämä oli sen laiminlyönyt.
   Pienet päivälliset pystyttiin kyllä hoitamaan residenssissä, mutta suuremmat vastaanotot piti hoitaa muualta vuokratuissa tiloissa. Esim. Suomen itsenäisyyden 50-vuotisjuhlallisuudet vietettiin hotellissa.
   Lisäksi Suomen Beogradin suurlähettiläs toimi vuodesta 1966 lähtien suurlähettiläänä myös Ateenassa Kreikassa. Tanelin - ja välillä myös Britan - oli matkustettava Kreikkaan pitkiksikin ajoiksi. Tosin, nyt kun Taneli oli suurlähettiläs, hän pystyi myös pitämään lomia.
   Timo oli ahkera koulussa. Hän kävi partiossa ja opiskeli serbokroatiaa koulupäivän jälkeen. Ja oppi kielen hyvin.
   Vuonna 1967 presidentti Kekkonen teki virallisen vierailun Yhdistyneisiin Arabitasavaltoihin, mutta kävi sitä ennen parin päivän epävirallisella vierailulla Jugoslaviassa tapaamassa presidentti Josip Broz Titoa tämän yksityisellä saarella. Kymmenvuotias Timo tulkkasi presidenttien puheet.
   Neuvottelujen venyessä muu seurue tappoi aikaa kuljeskelemalla saarella ja siemailemalla drinkkejä. Sillä seurauksella, että päivällispöydässä ainoat selvät koko joukosta olivat Urho ja Tito.
   Vierailusta muodostui legendaarinen tapahtuma ja siitä jäi ulkoasiainministeriöön eräänlainen lentävä lause. Kun tuon visiitin jälkeen vierailuja jatkettiin, oli tapana aina vierailun jälkeen sanoa, että "tämä oli ihan hyvä matka, kukaan ei sammunut päivällispöytään, ei oksentanut kravatilleen eikä yrittänyt lyödä isäntää".

   Vuonna 1970 Brita ja Taneli palasivat Suomeen. Sillä kertaa viiden vuoden ajaksi. On tärkeää, että ulkoministeriön ulkomailla olevat virkamiehet palvelevat kotimaassa säännöllisin väliajoin, jotta heidän siteensä Suomeen ja suomalaiseen yhteiskuntaan säilyvät.
   Taneli toimi ulkoasiainministeriön neuvottelevana virkamiehenä vuosina 1970-75. Sitten oli vuorossa paluu Roomaan. Rooman valitsi käytännössä Brita, joka ehdotti Urholle, että jos Roomassa suurlähettiläs vaihtuu, he menisivät sinne. Ja näin sitten kävi, Jorma Vanamo lopetti Italiassa alkuvuonna 1975.
   Milloinkaan Brita ei kertonut Tanelille tuosta väliintulosta, tämä olisi pitänyt toimintaa halpamaisena. Eikä Urhokaan asiasta juorunnut.

   Roomassa Tanelin tehtäviin kuului toimia myös Suomen Vallettan (Malta) suurlähettiläänä. Mieliinpainuvana tapahtuma Brita piti brittiarmeijan poistumista saarelta. Juhlallisuuksiin oli kutsuttu myös Libyan johtaja Muammar Gaddafi, jonka komea olemus teki Britaan vaikutuksen.
   Brita yritti päästä niin lähelle Gaddafia kuin mahdollista, mikä raivostutti Tanelin. Ei Taneli mustasukkainen ollut, tämä pelkäsi, että mahdollinen salamurhaajan luoti osuisi Gaddafin sijaan tai ohella myös Britaan.
   Kekkoset ottivat vastaan monia Roomassa asuvia suomalaisia sekä Suomesta tulevia vieraita. Ahti Karjalainen ja Uolevi Raade olivat ensimmäisiä vieraita lähetystössä. Roomassa kävi varsinkin kulttuurihenkilöitä, mm. Birger Kaipiainen, Märta Tikkanen, Kyllikki Forssell ja Tarmo Manni.
   Öljykriisin jälkimainingeissa bensiinilitra maksoi 400 liiraa, mutta silti tiet olivat täynnä autoja. Suomalaisin silmin näytti kuin ihmiset olisivat eläneet kuin viimeistä päivää. Lakkoja järjestettiin, mutta suurin osa meni huomaamatta ohi.
   Elämään kuului teatteri, kuten Kekkosilla aina. Tosin Britan mielestä teatterissa käyminen oli Roomassa haastavaa, klo 21 alkavat esitykset kun eivät oikeastaan päässeet alkuun ennen puolta kymmentä. Mikä tarkoittaa, että ne päättyivät vasta aamuyön puolella. Ja silloinhan oli viimeisessä näytöksessä jo niin väsynyt, että oli vaikea pysyä hereillä. Silti, Italiassa Britan kulttuurinnälkä kasvoi.

   Britahan oli ollut aina kiinnostunut teatterista, ja kokeilipa itsekin joskus näyttelemistä. Britan opiskeluaikoina Helsingin yliopiston ranskan kielen lehtori ohjasi Svenska Teaterniin Molièrin näytelmän L'Écoles des femmes -esityksen. Kun Kyllikki Forssell jättäytyi pois, rooli meni kurssin parhaiten ranskaa puhuvalle opiskelijalle, Britalle.
   Brita oli kauhuissaan, hänen roolinsa ei sinänsä ollut suuri, mutta hän oli paljon lavalla, eikä hän oikeastaan osannut näytellä. Ja kun yksi näyttelijöistä hyppäsi joidenkin repliikkien yli, Brita oli aivan hukassa. Hän ei voinut muuta kuin levitellä käsiään ja pyytää toista aloittamaan alusta, muuten hän ei pysyisi mukana. Yleisöllä oli harvinaisen hauskaa.
   Svenska Teaternin kautta aikojen legendaarisin johtaja Nicken Rönngren oli aikoinaan useaan otteeseen pyydellyt Britaa teatterikouluun, mihin K.-A. oli aina pudistellut päätään. Brita sai sitten Rönngreniltä suuren ruusukimpun, jonka kortissa luki "Onneksi et koskaan ottanut minua sananmukaisesti!"
   Tanelin kommentti oli: "Minähän sanoin sinulle, ettet saa kävellä pyörähdellen, se näyttää lavalla niin hölmöltä."
   Olihan se Britan mielestä hirveä kokemus. Mutta hauska.

   Periaatteessa ajanjakson olisi pitänyt olla Britan kannalta erityisen onnellista aikaa. Käytännössä se ei ollut. Taneli alkoi olla onneton, mistä johtuen Brita koki jakson suorastaan helvetillisenä.
   Taneli ei kaivannut ystäviä. Suurlähettiläspariskunnan ei yleensäkään ole helppo löytää ystäviä, ja Tanelin erakkoluonteella se oli vielä vaikeampaa.
   Kekkoset matkustelivat aina kun oli mahdollista. Taneli oli aina vähemmän ärtynyt ja paremmalla mielellä Rooman ja kanslian ulkopuolella. Pariskunta tavallaan pakeni, tai ainakin etsi lyhyitä onnen hetkiä.

   Seuraava asemapaikka oli Puolan Varsova. Sinne lähdettiin suoraan Roomasta. Taneli aloitti Varsovan-suurlähettiläänä 1.8.1980. Samoihin aikoihin kun Gdańskin Leninin telakalla perustettiin Lech Wałesan johdolla ammattiliitto Solidaarisuus.
   Puolan talous oli tuolloin raskaasti velkaantunut, mikä johti maassa lakkoihin, levottomuuksiin ja ammattiliittojen perustamiseen. Tilanne kärjistyi ajan mittaan. Vuoden 1981 alkupuolella pääministeriksi nousi kenraali Wojciech Jaruzelski, joka julisti maahan sotatilan joulukuussa 1981.

   Marraskuussa 1980 Brita kirjoitti vanhemmilleen, että koska Puolan ruokakaupoissa ei ollut mitään ostettavaa, ihmiset ostivat kaiken minkä näkivät. Ei ollut sokeria, ei riisiä eikä voita. Noin siksi, koska kaikki hamstrasivat ja rahaa oli liikaa liikkeellä.
   Brita osti samoihin aikoihin lehtikioskista Paris Matchin. Toimittaja Jean Canin artikkeli sai hänet närkästymään. Artikkelissa kuvailtiin, kuinka venäläisiä sotilaita vilisi kaikkialla Varsovassa. Jo se seikka, että kioskista pystyi kyseisen lehden ostamaan, mitätöi ne väitteet. Ainoa miinuspuoli oli, että ruokatilanne oli niukka - diplomaattikunnan erikoiskaupasta sai kyllä lihaa, mutta pelkkä lihakin alkoi kyllästyttää.
   Varsovaan tuotiin voita yhtä paljon kuin ennen, mutta se loppui kaupoista aiempaa nopeammin. Toisin sanoen, ruokavaje johtui hillittömästä hamstrauksesta.
   Brita piti ihmeellisenä sitä, kuinka avoimesti puolalaiset puhuivat kaikesta, aivan eri tavalla kuin Jugoslaviassa, missä kaikki koko ajan halusivat Kekkosten uskovan asioiden olevan paremmin kuin ne olivat. Muutenkin Brita piti Varsovaa ihannepaikkana. Kaikki Puolasta lähtevät suurlähettiläätkin tuntuivat tekevän lähtöä hyvin vastenmielisesti.
   Jännittävääkin aika Puolassa oli. Levottomuudet lisääntyivät, huhut levisivät. Oli kuulemma venäläisiä tankkeja rajalla valmiudessa. Itse asiassa, Ruotsin suurlähettiläältä menivät siinä huhumyllyssä hermot - siinä residenssissä täytettiin kaikki kylpyammeet vedellä. Ja rouva suurlähettiläs meni kertomaan hierojalleen, ettei tämän tarvitsisi tulla seuraavalla viikolla, silloin kun on jo sota. Useimmat muut olivat sentään rauhallisempia.
   Kevättalvella 1981 kaupoissa ei ollut mitään enää aamukahdeksan jälkeen. Syksyllä alettiin vaatia maksuksi dollareita. Brita ihmetteli, miten ihmiset tulisivat siitä selviytymään.

   Joulukuussa Jaruzelski julisti maahan sotatilan. Taneli kiinnitti raportissaan huomiota siihen, että Jaruzelski ilmoitti pitävänsä puheensa sotilaana ja pääministerinä, juuri tuossa järjestyksessä. Ja pääministeri osoitti puheensa kansalaisille, veljille ja sisarille, sanaa toveri ei mainittu lainkaan. Sotatilan oli määrä olla väliaikainen, mitään lakeja ei ollut kumottu eikä järjestöjä lakkautettu. Liikkumisella kaupungissa ei ollut rajoituksia, mutta Solidaarisuuden johto oli suurimmaksi osaksi pidätetty.
   Pian panssarivaunut ilmaantuivat katukuvaan. Brita piti koomisena istumista henkilöautossa punaisissa valoissa, kun viereisellä kaistalla valojen vaihtumista odotti panssarivaunu. Ja kun tankki lähti valoista, sen nokka pomppasi aina pari metriä.
   Puolue ei halunnut kommentoida tilannetta. Venäläiset olivat sotilaskaappauksesta raivoissaan, heitä kun ei ollut informoitu. Puolan ja Neuvostoliiton suhteet olivat huonommat kuin koskaan. Myös suhteet länsivaltoihin huononivat, erityisen pahasti kolhiintuivat suhteet Yhdysvaltoihin.
   Varsovan-vuodet olivat poliittisesti kiinnostavat, joten Tanelikin piristyi. Kekkosethan olivat keskellä tapahtumia, joita koko maailma seurasi. He poistuivat maasta huhtikuussa 1984, jolloin kireys Puolan ja länsimaiden välillä alkoi jo höllentyä.

   Varsovasta Kekkkoset siirtyivät suoraan Tel Aviviin Israeliin. Britalle Israelilla oli erityistä merkitystä, maa oli tavallaan "hänen isänsä paikka". K.-A. oli aina ollut kiinnostunut Israelista ja tehnyt paljon maan eteen.

   Kun K.-A. Fagerholm 1940-luvun alkupuolella toimi sosiaaliministerinä, hän yritti estää juutalaisten luovutuksen Saksaan. Kun syksyllä 1942 kävi ilmi, että sisäministeri Horelli oli luvannut luovuttaa joukon juutalaispakolaisia saksalaisille, sosialidemokraatit nostivat hallituksessa hirmuisen äläkän. Mutta Horelli voitti hallituksen istunnossa. Niinpä K.-A. esitti pääministerille eroanomuksensa.
   Pääministeri Risto Ryti sai kuitenkin taivutettua K.-A´n jäämään hallitukseen, lupaamalla, ettei tällä ole syytä huoleen juutalaispakolaisten takia. Mutta lupausta ei pidetty, osa pakolaisista luovutettiin saksalaisille.
   K.-A. kirjoitti kirjeen sekä Ruotsin ulkoministerille että pääministerille onnistuen saamaan loput 108 juutalaista Suomesta Ruotsiin. Vuonna 1943 K.-A. vapautettiin sosiaaliministerin tehtävistä Saksan suurlähettilään vaadittua tämän eroa uhaten Saksan Suomelle toimittaman ruoka-avun katkaisemisella.
   Vuonna 1954 K.-A. oli ollut perustamassa Suomi-Israel Yhdistys ry´tä, ja hän toimi pitkään sen ensimmäisenä puheenjohtajana. Suomi oli ensimmäisiä maita, jotka tunnustivat Israelin vuonna 1949, mistä kiitoksena Suomen juutalaiset seurakunnat istuttivat Israeliin metsän, Jaar Finlandian. K.-A. vieraili eduskunnan puhemiehenä Israelissa vuonna 1955.
   Brita tapasi Israelissa monia ihmisiä, jotka muistivat hänen isänsä. K.-A. Fagerholmin maineen avulla oli helppo luoda suhteita.

   Kekkoset siirtyivät Israeliin huhtikuussa, mutta jo kuukausi myöhemmin he palasivat Suomeen, K.- A´n   hautajaisiin. Judith oli kuollut alkutalvella, ja K.-A. oli ottanut vaimonsa kuoleman raskaasti.
   K.-A´n vointi heikkeni nopeasti. Hän oli soittanut keväällä Britalle ja sanonut tulevansa käymään. Brita  vastasi, että silloin siellä oli liian kuuma, ja ehdotti, että K.-A. tulisi vasta syksyllä. Siihen K.-A. totesi, että syksyllä hän on jo kuollut.
   Pari päivää ennen kuolemaansa K.-A. käveli itse sairaalaan ja ilmoitti tulleensa sinne kuolemaan. Hänen lähtönsä tapahtui neljä kuukautta vaimonsa jälkeen, 22. toukokuuta 1984.
   Vielä kuolinvuoteellaan K.-A. kantoi huolta hänelle tärkeistä asioista, juutalaisuudesta ja Israelista. Viimeisinä tunteinaan hän saneli paikalla olleelle kenraalimajuri evp. Ragnar Grönvallille viestin Israelin suurlähettiläälle, missä hän pahoitteli, ettei kyennyt osallistumaan maan itsenäisyyspäivän vastaanotolle.

   Kun kesälomat alkoivat, Kekkoset palasivat jälleen Suomeen. Taneli oli koko lentomatkan ajan ärtynyt. Hän hoki jatkuvasti, ettei halua tavata parantumattomasti sairasta isäänsä, ei pysty, ei pysty. Brita suuttui ja ilmoitti, ettei tule Tanelin mukana suvun huvilalle Katermaan, vaan menee tapaamaan omia kavereitaan.
   Sen Brita nimesi jälkikäteen elämänsä suurimmaksi virheeksi. Hänen ei olisi pitänyt jättää Tanelia tuolloin yksin.

   Britalla oli seuraavana päivänä isänsä uurnanlasku. Taneli oli luvannut tulla hakemaan hänet aamulla. Mutta ei tullut.
   Brita tiesi välittömästi, että jokin oli hullusti.

   Taneli oli ajanut Katermaan. Seuraavaksi poliisi oli saanut nimettömän puhelun, jossa kerrottiin, että Taneli Kekkonen oli ajanut humalassa autoa ja että tämä oli löytynyt Lahnajärven Matkamannan pysäköintialueelta istumassa paljasjaloin pelkääjän paikalla autonavaimet kädessään.
   Soittajina oli kuulemma ollut kaksi nuorta miestä. Aiemmin myös Kekkosten naapurin Ahti Karjalaisen oli käräyttänyt joku nimettömänä poliisille soittanut henkilö.
   Oikeudenkäynnissä lokakuussa ilmeni, että Tanelin verestä oli löytynyt huomattava määrä alkoholia. Taneli ei kiistänyt syytettä, ja todistajat jäivät kuulematta.

   Kun Brita seuraavan kerran tuli Katermaan Tanelin kanssa, hän hämmästyi. Taneli oli sanonut heidän erotessaan, ettei hänellä ollut rahaa, ja Katermaan saapuessaan Brita näki, että viskipullo oli yhä avaamaton.
   Lahnajärveltä Katermaan on neljä kilometriä. Loppumatkan ajaminen ja varsinkin auton pysäköiminen oli aina Britan tehtäviä. Sinä kesänä kapealla ja mutkikkaalla tiellä oli vielä tietöitä, joten se oli entistäkin ahtaampi.  Brita ihmetteli, miten Taneli olisi pystynyt ajamaan autoa sellaisessa kunnossa niin pitkän matkan kolhimatta sitä?
   Pahin asia oli nähdä, että viskipullo oli avaamaton. Brita kysyi siitä Tanelilta. Tämä vastasi, ettei muistanut mitään.
   Brita ei halunnut syyttää poliisia, mutta totesi, että asiasta ei tehty kunnollista tutkintaa.

   Jo ensimmäisinä päivinä tapahtuman jälkeen Taneli alkoi puhua itsemurhasta. Brita näki tapahtuneen vieneen Tanelilta itsetunnon: olla Kekkonen, joutua syytetyksi ja tulla tuomituksi sellaisesta. Ja siihen kytkeytyi vielä Urhon tapaamisen aiheuttama järkytys.
   Olisihan Tanelilla ollut mahdollisuus erota ja alkaa tehdä jotain, mistä todella piti. Esimerkiksi keskittyä lukemaan hyvää kirjallisuutta. Mutta kun Taneli vain ei ollut sellainen. Työ diplomaattina oli hänen elämänsä.
   Niinpä Kekkoset palasivat Tel Aviviin.

   Lokakuussa 1984 presidentti Mauno Koivisto päätti Tanelin asettamisesta disponibiliteettiin. Helmikuussa 1985 Brita ja Taneli palasivat kotiin Suomeen.

   Disponibiliteetti tarkoitti, että Taneli oli vapautettu virkatehtävistään, mutta oli ulkoasiainministerin käytettävissä. Toisin sanoen hänen oli mentävä työpaikalleen.
   Päivän toisensa jälkeen Taneli meni ministeriöön, missa hänellä ei ollut mitään tekemistä. Jo aiemmin depressiiviseksi muuttuneelle miehelle tuo oli myrkkyä. Taneli ei kerta kaikkiaan kestänyt dispopäätöstä.

   Kun Brita oli tavannut Tanelin ensimmäisen kerran käräytyksen jälkeen, siis ennen oikeudenkäyntiä ja rattijuoppoustuomiota, tämä oli sanonut Britalle: "Tähän tämä minun elämäni loppui." Brita oli pyytänyt, että Taneli antaisi heille, perheelle, vuoden aikaa. Että katsottaisiin, miten menee. Sen Taneli oli Britalle luvannut.
   Aluksi Taneli oli viikon sairaalassa. Siellä häneen pumpattiin niin voimakkaita lääkkeitä, että hän vain nukkui, Britakaan ei saanut häntä hereille. Osastolla todettiin vain, että olivat luulleet, että Taneli oli tottunut voimakkaisiin lääkkeisiin - Taneli, joka elämänsä aikana ei ollut juurikaan ottanut mitään aspiriinia tai nukahtamislääkettä vahvempaa.
   Masennus paheni edelleen. Taneli tuli iltaisin kotiin, makasi vuoteella ja tuijotti kattoon. Hän vanheni silmissä.
   Tanelin tila huononi. Hampaat lähtivät. Kävely hidastui. Brita ei pystynyt nukkumaan, kun Taneli käveli kaiket yöt edestakaisin. Kaikki paitsi perhe hylkäsivät Tanelin.
   Heinäkuun alussa 1985 psykiatri totesi Tanelille, että ainoa vaihtoehto tuntui olevan mielisairaala. Sitä Brita ei voinut käsittää. Herkälle ja älykkäälle ihmiselle mentiin sanomaan, että hänet laitetaan mielisairaalaan.

   Heinäkuun 11. päivän aamuna 1985 Brita lähti hammaslääkäriin. Kotiin palatessaan hän tapasi talonmiehen, joka sanoi, että Kekkosten asunnossa oli tapahtunut jotain. Koirat ulvoivat.
   Taneli oli hirttäytynyt kylpyammeen yläpuolella olevaan kuivaustelineeseen, koiranremmiä käyttäen. Seuraavana päivänä olisi ollut Kekkosten hääpäivä.

   Brita soitti ulkoasiainministeriöön ja ilmoitti tapahtuneesta. Tunnin päästä ovella oli presidentinlinnan autonkuljettaja, mukanaan surunvalittelukimppu Koivistolta. Brita kehotti viemään kukat suoraa tietä takaisin.

   Tanelin muistotilaisuuteen kutsuttiin vain lähiomaiset ja erittäin hyvät ystävät. Brita, Timo ja Tea laskivat kukin arkulle yhden valkoisen ruusun Chopinin surumarssin soidessa.  Tanelin tuhka siroteltiin mereen Helsingin edustalle. Tilaisuudessa oli läsnä vain oma perhe sekä Matti-veli.

   Ruumiinavauksessa oli selvinnyt, että Tanelin sydän oli ollut niin huonossa kunnossa, että hän olisi luultavasti kuollut luonnollisen kuoleman muutamia viikkoja myöhemmin.

   Urholle ei koskaan kerrottu Tanelin poismenosta. Hän kuoli vuotta myöhemmin uskoen yhä, että hänellä oli kaksi poikaa elossa.

   Urho Kekkosen hautajaisista 7.9.1986 muodostui kansakuntaa yhdistävä tilaisuus. Mutta kun presidentti Koivisto saapui paikalle, kaikki Kekkoset käänsivät hänelle selkänsä.
   Siunaustilaisuuteen osallistuville arvovieraille oli valtiovallan toimesta järjestetty muistotilaisuus Säätytalolle. Vaikka Timo oli ollut yksi arkunkantajista, Britaa tai hänen perhettään ei tilaisuuteen kutsuttu.
   Kesti hyvin kauan, ennen kuin Brita puhui Koivistolle, saatikka tervehti kädestä pitäen. Hän tunsi pitkään vihaa Koivistoa kohtaan.
   Karl-August Fagerholmin hautamuistomerkin paljastustilaisuudessa Brita pystyi jo seisomaan Koiviston vierellä. Ja sittemmin heistä tuli jopa ystäviä.

   Elämä jatkui. Britan ystävätär Kyllikki Forssell ei aluksi ollut halunnut jakaa tuttavapiiriään Britan kanssa, mutta Tanelin kuoleman jälkeen hän kutsui tämän mukaansa Salon Duessan yksivuotisjuhliin.
   Ja uusien tuttavuuksien kautta Brita sai myös paljon uusia ystäviä. Uusien ihmisten myötä elämään tuli myös uusia asioita. Esim. Britan suuri halu esiintyä ja olla keskipisteenä, yhdistettynä hänen laajaan tietämykseensä kulttuurista, teki hänestä kulttuurimatkojen vetäjän 1990-luvulla.
   Brita totesi, että ihmisille hän oli ollut etenkin presidentti Kekkosen miniä. Mutta hänen omasta mielestään se ei ollut kovinkaan tärkeää. Paljon tärkeämpää hänelle itselleen oli ollut se, että hän oli sosialidemokraatti K.-A. Fagerholmin tytär.

   Aikoinaan, kun Brita avioitui Tanelin kanssa ja tuli osaksi Kekkosten perhettä, hänellä ei ollut aavistustakaan tulevasta. Paitsi että suvut olivat täysin erilaisia, mikä aiheutti jonkinlaisen kulttuurišokin, Sylvi suhtautui viiden vuoden ajan Britaan kuin ilmaan, parhaimmillaankin vain kylmän muodollisesti. Hän kutsui Britaa johdonmukaisesti rouva Kekkoseksi, silloin kun yleensä puhui tälle. Lähettipä Sylvi Tanelille kirjeenkin, missä kirjoitti, että jos tällä ja Britalla on avioero mielessä, eivät antaisi presidenttiparin aseman häiritä.
   Brita mietti koko elämänsä syitä anoppinsa käytökseen. Yhden syyn hän näki olevan kuin suoraan psykologian oppikirjasta: vahva äiti ei halua irrottaa otettaan läheisestä pojasta, ei edes jakaa tätä, saati luovuttaa väheksymänsä miniän hoiviin.
   Vasta myöhemmin Brita käsitti, kuinka vaikeaa ja loukkaavaa Sylvin käytöksen on täytynyt olla Tanelille. Kun Taneli oli Moskovassa ja Brita vielä Suomessa, Tanelin Britalle lähettämät kirjeet olivat tyystin erilaisia kuin Sylville lähettämät. Britalle Taneli kirjoitti esim. että Sylvin Moskovaan järjestämän taloudenhoitajan ruoanlaitto oli niin heikkoa, että suurin osa piti vetää pöntöstä alas. Sylville Taneli kirjoitti kiittäen taloudenhoitajaa ja kehuen tämän ihania ruokia.
   Brita ei koskaan ajatellut, että Sylvin antipatia häntä kohtaan olisi johtunut erilaisista poliittisista näkemyksistä, tai vuoden 1956 presidentinvaalien vastakkaiasettelusta. Jo seurusteluaikana Brita ja Taneli olivat istuneet eduskunnan lehterillä seuraamassa, kuinka SDP ryöpytti Urho Kekkosta ja Maalaisliitto vastaavasti nuiji K.-A. Fagerholmia. Ja vielä hauskempaa oli ollut käydä kuuntelemassa, kuinka isäukot yrittivät kaataa toistensa hallituksia.
   Vaikka Brita ja Taneli ajattelivat politiikasta varsin samansuuntaisesti, vuoden 1956 vastakkainasettelu seurasi heitä varjon lailla vuosia. Aina kun tuli riitaa ja Brita suuttui, hän letkautti jotain Urhosta päästäkseen niskan päälle. Myös ihan satuja. Vaikkapa, että olisi ollut parempi, jos Urho olisi jäänyt valitsematta. Oikeasti Britan mielestä Urhon valinta oli valtakunnan kannalta paras ratkaisu.

   Kun Timo syntyi, Britan ja Sylvin väleissä tapahtui muutos. Sylvi riensi ensimmäisenä sairaalaan katsomaan lapsenlastaan.
   Sylvi oli riemuissaan, hänen silmissään Timo näytti ihan Tanelilta. Siihen loppui niin mykkäkoulu kuin Britan olemassaolemattomuus. Sylvi ja Brita alkoivat olla aidosti tekemisissä toistensa kanssa. Tosin myöhemmin luettuaan Sylvin päiväkirjoja Brita huomasi olleensa optimistinen arvioissaan välien parantumisen asteesta.
   Kekkosten asuessa Helsingissä Sylvi ja Brita pitivät kuitenkin säännöllisesti yhteyttä. Varsinkin vuosina 1970-75 aikaa vietettiin myös Tamminiemessä. Siellä käytiin päivällisellä lauantaisin, joskus myös sunnuntaisin.
   Tasavallan presidentin kesäasunnossa Naantalin Kultarannassa käytiin kesäisin vähintään kerran. Siellä olivat usein myös Anita ja Jaakko Hallama. Äidiltä perittyä suorasukaisuutta oli myös Teassa, joka erään lounaan jälkeen kysyi Urholta, miten hän kestää Anitaa, "kun se on niin tyhmä". Urho vastasi lyhyesti: "Nytkö sinä sen vasta huomaat?"

   Britan suhde Urhoon oli hyvä ja mutkaton. Alusta lähtien tämä omaksui miniäänsä realistisen asenteen eikä pyrkinyt muuttamaan Britaa kuten Sylvi.
   Brita kuvailee Urhoa ystävälliseksi, älykkääksi ja hauskaksi, tosin tämä oli enimmäkseen omissa oloissaan. Tamminiemessä oli akkavalta ja ohjakset tukevasti Sylvin käsissä. Urho oli miniälle monessa suhteessa helppo ihminen.
   Brita oivalsi jo varhain yhden tärkeän sanattoman säännön Kekkosten perheessä: muista ihmisistä ei saanut puhua pahaa eikä liioin juoruilla. Myös Taneli oli omaksunut asian.

   Niin, Taneli... Ei ollut ehkä todennäköisin elämänkumppani Britalle. Isäukot olivat poliittisia kilpailijoita ja myös perheolot olivat hyvin erilaiset. Mihin Brita Tanelissa alkujaan oikeastaan ihastui?
   Brita toteaa, että Taneli ei ollut charmikas, tämä oli kiinnostava. Yksi syy Britan ihastumiseen oli Tanelin rakkaus tietoon sekä kaikkeen kauniiseen, runouteen ja teatteriin. Taneli oli perehtynyt moniin asioihin, hän ei niinkään käynyt koulua, vaan enimmäkseen opiskeli itsekseen. Taneli tiesi kaiken ranskalaisesta kirjallisuudesta, hän oli paljon Britaa edellä siinäkin. Se teki vaikutuksen, suuren vaikutuksen.
   Taneli ei kuitenkaan ollut helppo ihminen. Usein hän oli etäinen, vetäytyvä ja hiljainen, joka suhteessa passiivinen. Monesti perheessä tehtiin suunnitelmia, ja jopa päätöksiäkin, kun Taneli sitten juuri ennen h-hetkeä päätti jäädä kotiin lukemaan.
   Britan mukaan Taneli oli kärsinyt lapsena siitä, että Urho oli paljon poissa ja että tämä vietti paljon aikaa kaveriporukoissaan, joten Taneli päätti, ettei hän halua kavereita. Taneli ei silti kovin usein pystynyt olemaan läsnä perheelleen.
   Mutta vaikka Taneli ei helpoin mahdollinen kumppani ollut, hänen kanssaan Brita oli onnellinen. Brita ei antanut Tanelin mielialojen häiritä, hän eli omaa elämäänsä ja yritti pitää joukkoa koossa. Kuitenkin, Taneli oli yllättävin ja jännittävin ihminen, jonka Brita oli tuntenut. Britan mielestä parasta Tanelissa olli tämän älykkyys, siksi siihen mieheen ei kyllästynyt edes vaikeina aikoina.
   Vaikka Brita vierastikin käsitettä "suuri rakkaus", hän myönsi, että sellainen Taneli ehkä sittenkin hänen elämässään oli.

   Pia Maria Montosen kokoama Valtakunnan miniä on värikäs ja suorasukainen elämäkerta Brita Kekkosesta. Teos toi julkisuuteen myös kulissien takaista Urho ja Sylvi Kekkkosen elämää, Tanelin vaiheista puhumattakaan. Mukana ovat sekä ilot että surut, joita lukija ei ihan heti unohda.

-----     -----     -----     -----     -----     -----     -----     -----     -----     -----

Kuukauden Keskustalainen
Maarit Tyrkkö: Tyttö ja nauhuri
WSOY 2014
398 sivua


Käydäänpä sitten läpi viime vuosien tunnetuin Kekkos-kirjallisuuden edustaja. Toimittaja Maarit Tyrkkö (nyk. Huovinen, s. 1947) muistelee lehtimiehen uransa alkuvaiheita teoksessa Tyttö ja nauhuri. Niihin vaiheisiin liittyy vahvasti Suomen silloinen valtionpäämies Urho Kekkonen, jonka luottotoimittajaksi nuori toimittaja Tyrkkö päätyi.

   Vaikka Maaritin äiti Marjatta Tyrkkö oli itse toimittaja (Aamulehti, Uusi Suomi, Hopeapeili, Eeva sekä freelance-toimittajana Yleisradiossa), tämä ei tyttärestään toimittajaa toivonut. Äidin mielestä tyttärelle sopivan turvallinen ammatti olisi ollut esimerkiksi tiedottaja jossain vakavaraisessa yhtiössä. Vaikka Maarit kulkikin suvun piirissä taiteellisesti lahjakkaan maineessa, ammatiksi taiteen harjoittamista ei hyväksytty, ellei ollut aivan poikkeuksellinen lahjakkuus. Tärkeää oli hankkia itselleen kunnon koulutus ja ammatti.
   Helsingin rautatieasemaa vastapäätä oli juuri valmistunut Makkaratalo. Siellä oli uusi Kauppakeskus Pukevan tavaratalo City-Pukeva, minne etsittiin työntekijöitä. Maarit sai sieltä äitinsä suhteilla töitä somistajaharjoittelijana. Oltuaan siellä vuoden hän aloitti Somistajakoulussa. Ja valmistuttuaan palasi entiseen työpaikkaansa.
   Urakehitystä Pukevassa ei ollut luvassa, joten Maarit vaihtoi Neoviuksen somistajaksi. Siellä hän ehti olla kuukauden verran, kun Wihuri-Yhtymän pr-päällikkö Martti "Mara" Huhtamäki soitti tarjoten paikkaa Kaivotaloon perustettavassa Wihuri-Yhtymän Palvelupisteessä. Maarit olisi viihtynyt Neoviuksessa ja oli luvannut sitoutua työnantajaansa, mutta Huhtamäki ei antanut periksi. Lopulta kuitenkin päätyivät tekemään sisäisen siirron, Wihuri-Yhtymän johtokunnan puheenjohtaja Rakel Wihuri kun omisti Neoviuksen osake-enemmistön. Maaritista tuli Palvelupisteen toinen pr-emäntä. Ja tuon työpaikan myötä hän myös otti ensimmäiset askeleensa toimittajana.

   Wihuri-Yhtymällä oli myös oma lehti, Wihurin uutiset. Ensimmäinen Tyrkön lehteen kirjoittama juttu kertoi Neoviuksen ryijyistä, jotka olivat voittaneet kansainvälisen palkinnon Japanissa.
   Palvelupisteessä ollessaan Tyrkölle jäi aikaa käydä koulua. Hän pääsi Markkinointi-instituutin mainoshoitajakoulutukseen, jota käytiin kirjekurssina työn ohessa ja lukukausittain opintoja tenttien.

   Kun Tyrkkö oli Primulan kahvilassa tekemässä mannekiininäytöksestä juttua YT-lehteen, hän tapasi Suomen Kuvalehden päätoimittaja Leo Tujusen. Kun Tujunen, jota Tyrkkö luonnehtii kohteliaaksi herrasmieheksi, kuuli Tyrkön treenaavan kirjoittamista, hän esitti kutsun vierailla SK´n toimituksessa. Tuota kehotusta Tyrkkö kuvailee tärkeäksi hetkeksi, kädenojennukseksi, johon oli syytä tarttua - vaikka vähän pelottikin.
   Tyrköllä oli suunnitelmia käväistä New Yorkissa. Hän päätti kokeilla kepillä jäätä. Kun hän meni tapaamaan päätoimittaja Tujusta, hän mainitsi toiveen päiväkirjajutun kirjoittamisesta. Paikalle saapui myös toimituspäällikkö Sakari Virkkunen, ja keskustelivat rakentavasti Tyrkön ehdotuksesta. Tyrkkö oli kiitollinen, etteivät ainakaan heti tyrmänneet ajatusta.
   Melko pian Tyrkkö kuulikin Suomen Kuvalehdestä uudestaan. Tujunen keksi antaa harjoitusjutun. Tyrkkö lähetettiin Nuorsuomalaisten keskustelutilaisuuteen, jonka aiheena oli penttilinkolalaisuus. Koejuttu hyväksyttiin, ja sen myötä myös Tyrkön oma aihe New Yorkista. Tuolta matkalta SK julkaisi yhteensä kolme Tyrkön juttua. Ja otti hänet lehden vakituiseksi avustajaksi.

   Tyrkkö jatkoi myös Wihuri-Yhtymässä, mutta siirtyi Tampereelle, vastaperustetun tiedotussihteerin toimeen. Samalla henkilökunnan lehden Wiihtymän toimitustyö siirtyi hänelle. Lisäksi Tyrkkö sai tehtäväkseen perustaa asiakkaille lähetettävän lehden. Lopullisesti hän jätti konsernin marraskuussa 1974, jolloin hän lopetti työt A. Ahlström Oy´n Me kaikki -lehdessä.
   Avukseen Tampereelle Tyrkkö sai oman Suomen Kuvalehden toimittajakortin. Kortissa oli hänen kuvansa ja teksti "Maarit Tyrkkö on Suomen Kuvalehden edustaja. Toivomme, että ne yksityiset henkilöt ja viranomaiset, joiden puoleen hän toimittajantehtävässään kääntyy, antaisivat hänelle kaikkea mahdollista apua".
   Ensimmäisen SK´n kansijuttunsa Tyrkkö teki Tampereen kupeessa Valkeakoskella. Jutun aihe oli vuorineuvos Juuso Walden, eläköitynyt Yhtyneet Paperitehtaat Oy´n toimitusjohtaja. Kun haastattelua seuraavana viikonloppuna Tyrkkö ajeli juttunsa kanssa Valkeakoskelle Koskikapakkaan, vuorineuvos lukaisi jutun. Ja antoi arvosanksi kympin. Tyrkkö sai mukaansa ison kukkapaketin, jonka hän vei mummulleen Kangasalle. Hyvä mielihän siitä jäi kaikille.

   Kun Tyrkkö teki SK´n kesälehteen juttuja, aiheet tuntuivat toisinaan oudoilta. Oudoimmat olivat Merikarvian tonttukivet ja maailmanloppua koskeva keskustelu Lounais-Hämeen Urjalassa (nyk. Pirkanmaata).
   Merikarvialla Tyrkköä odotteli professori Unto Salo, joka kertoi uskovansa löytäneensä "avaimen tontun historiaan".  Ollessaan Porin museon johtajana hän oli pyörämatkoillaan Merikarvialla Trolsin kylässä huomannut Marjalan talon pellolla oudon kivipatsaan. Se seisoi keskellä peltoa eikä suinkaan ollut rajapyykki, pikemminkin jonkinlainen pellonvartija. Siirtolohkareen päälle oli asetettu pystyyn pitkä pylväskivi ja sen päälle oli nostettu hatuksi pienempi, muodoltaan pyöreä kivi. Kiviä ei ollut hiottu eikä muokattu, ne olivat luonnon muotoilemia.
   Professori kertoi tonttujen olleen alkujaan pellolle pystytettyjä falloksen muotoisia kiviä, joiden tarkoituksena oli tuoda hyvä sato. Juttu herätti huomiota, se kun oli toimituksessa otsikoitu "Onko tonttu-ukon alkuperä kivinen siitin?" Vastauksen jättivät lukijan pääteltäväksi.
   Urjalassa Tyrkön kanssa maailmanlopusta keskustelivat Markus Räsänen ja Aarre Lahti. Keskustelussa Räsänen edusti ulkoavaruudessa olevia ystäviään ja Lahti Jehovan todistajia. Lahti kertoi, että Raamatun mukaan ikänsä puolesta samat ihmiset, jotka näkivät ensimmäisen maailmansodan, elävät vielä ns. maailmanlopun tullessa. Räsänen totesi, että varmuudella "voidaan sanoa, että enää ei ole kolmeakymmentä vuotta aikaa, ei missään tapauksessa".
   Tyrkkö muistelee, ettei valmis juttu ollut niin huono kuin hän aluksi oli arvellut. Se ilmestyi SK´n numerossa 32, joka ilmestyi 11.8.1972. Yli neljäkymmentä vuotta sitten.

   Ensimmäisen kerran Tyrkkö haastatteli Urho Kekkosta presidentin muotokuvan maalaamisen tiimoilta. Koska presidentti tunnetusti oli huumorintajuinen tapaus, Tyrkkö yritti olla nokkela ja kysyi, miksi taiteilija Ilja Glazunovin mallina istuva Kekkonen nyt näytti niin vakavalta. Tähän Kekkonen totesi yrittävänsä näyttää niin vieraalta kuin mahdollista, jottei kuvasta vain tulisi hänen näköistään. Ja nauroi letkautukselleen, mistä saatiin Kuvalehteen ilmeikäs kansikuva. Vakavoiduttuaan Kekkonen kysyi, onko joku nähnyt valtion päämiehestä muotokuvaa, missä tämä nauraa sydämensä pohjasta.
   Kekkonen suhtautui asiallisen rauhallisesti toimittajan kysymyksiin ja vastasi niihin kärsivällisesti. Ja jätti itsestään hauskan miehen vaikutelman. Oli sanavalmis ja poikamainen, joka mielellään jäynäytti muita.
   Seuraavana päivänä Tyrkkö tapasi taiteilija Glazunovin, jolle Suomen-vierailu oli ensimmäinen. Haastattelujen pohjalta ilmestyi juttu "Sinipukuin täysistunto". Sittemmin Glazunovia alettiin pitää seurapiirien lemmikkinä ja julkkisten kuvaajana.
   Kuten Kekkosen, myös Glazunovin Tyrkkö tapasi myöhemmin, useammankin kerran. Mitä mieltä hän on taiteilijasta?
   No, Tyrkkö toteaa pysyvänsä lestissään yleistoimittajana. Hän on pitänyt tapanaan tehdä työtään kertomalla tapahtumista ja haastattelemalla muita, antamalla näille mahdollisuuden tuoda esille omat ajatuksensa. Tyrkkö toteaa, kuinka rivitoimittajan tehtävänä lehtijuttua kirjoitettaessa ei ole - eikä pitäisi koskaan olla - itsensä ja omien mielipiteittensä korostaminen. Se on sitten eri asia, jos kirjoittaa mielipiteitä ja kolumneja.

   Kesällä 1974 Suomen Kuvalehti ja Kekkonen sopivat, että SK lähettäisi toimittajan tekemään juttua Kekkosten sukutapaamiseen. Presidentti joutui kuitenkin sairaalaan prostata-leikkaukseen ja sukutapaaminen peruuntui sillä erää. Mutta koska haastattelusta oli sovittu ja lehteen oli varattu tilaa Kekkos-aiheiselle jutulle, haastattelu haluttiin edelleen tehdä. Tyrkkö ja valokuvaaja Heikki Rissanen lähetettiin sairaalaan.
   Haastattelu aloitettiin. Presidentti vastasi venkoillen, nauru raikui huoneessa. Tyrkkö piteli lujasti mikrofonista ja tarkisti, että nauha pyöri ja tallensi haastattelua. Kun Tyrkkö oli päässyt viimeiseen kysymykseen, presidentti kysyi, josko hän nyt saisi puhua. Sitten tämä esitti, että SK kertoisi sairaudesta, mikä on eturauhanen ja sen laajentuma. Ja sitten Kekkonen aloitti oman tarinointinsa, vuodesta 1956, jolloin hänet ensimmäisen kerran valittiin tasavallan presidentiksi. Tyrkkö sai runsaasti materiaalia juttuunsa.
   Presidentti antoi haastattelun lopuksi lainaksi Laukaan Peurungan kuntoutumislaitoksen tekemän testin tuloksen, missä tämän kuntoa verrattiin 40-vuotiaan kuntoon. Liioittelunahan Kekkonen itse sitä piti.
   Lähtiessään Tyrkkö pyysi vielä anteeksi hehkuvia poskiaan. Häntä kun jännitti. Siihen presidentti sanoi itsekin jännittäneensä.

   Seuraavana päivänä Tyrkkö tapasi presidentin henkilääkärin, professori Pentti Halosen. Häntä Tyrkkö haastatteli sairaudesta ja Kekkoselle tehdystä toimenpiteestä.
   Kesken haastattelun potilas käveli huoneeseen. Tyrkkö yllättyi, ei voinut uskoa silmiään. Tuntui kuin eräs toimittajan toiveunista olisi toteutunut, nyt oli mahdollisuus jatkokysymyksiin.
   Kun edellisenä päivänä toimittaja oli suudellut presidenttiä kädelle, jälkimmäisen haastattelusession päätteeksi presidentti suuteli kevyesti toimittajan kummallekin poskelle. Ja kun lääkäri oli saattamassa toimittajaa ja valokuvaajaa hissille, hän totesi presidentin näyttäneen hyvää esimerkkiä. Ja moiskautti toimittajaa poskelle.

   Juttu oli nuorelle toimittajalle täyspotti, edelleen moni muistaa sen, 40 vuoden jälkeenkin. Ja sellaistakin tapahtui, että kun lehti ilmestyi, Kotilieden päätoimittaja Eila Jokela puhutteli Tyrkköä huoneessaan. Hän esitti mielipiteenään, että oli ollut sopimatonta lähettää sairaalaan nuori tyttö sellaista haastattelua tekemään. Olisi kuulemma pitänyt lähettää joku vanhempi ja kokeneempi. Kuten Jokela itse?

   Valtiovierailut olivat toimittajille tietynlaista pakkopullaa. Vaikka ne yleensä etenivät saman kaavan mukaan, niistä oli pyrittävä tekemään omanlainen juttu omaan lehteen. Erityisen vaikeassa asemassa olivat aikakauslehtien toimittajat, sanomalehdet sekä televisio ja radio ehtivät apajille aina ennen heitä.    
   Mutta jos onnistui rikkomaan vierailun kaavamaisuuden ja tiukan protokollan, homman kiinnostavuuskerroin kasvoi rajusti.

   Kun DDR´n valtionpää Willi Stoph vieraili Suomeen, Tyrkkö halusi tämän kanssa samaan junaan, samaan vaunuun, tekemään haastattelua. Hän kysyi lehdistöpäälliköltä, olisiko se mahdollista. Tämä ei voinut suosia yhtä lehteä eikä lehtimiestä, mutta totesi, että jos Tyrkkö aikoo matkustaa jäniksenä, ei siihen puututakaan. Joten, kun juna sitten nytkähti matkaan, myös Tyrkkö oli mukana.
   Stoph suostui yhteistyöhön. Kun Suomen Kuvalehdessä ilmestyi juttu "Ystävyyden juna", jutun yhteydessä oli myös teksti "Vain meidän toimittajamme oli paikalla".
   Haastattelussa Stoph totesi mm. että syvimmän vaikutuksen häneen Suomessa on tehnyt kansamme uutteruus ja lahjakkuus sekä luja tahto tukea rauhaan ja jännityksen lieventämiseen tähtäävää Suomen ulkopolitiikkaa. Lausetta "Itämeri rauhan mereksi" Itä-Saksassa pidettiin todella vakavana poliittisena kysymyksenä. Stoph muistutti, että DDR´ssä järjestettiin vuosittain Itämeren viikko, joka hänen mukaansa oli muodostunut Itämeren alueella ja koko Euroopassa rauhan ja turvallisuuden puolesta käytävän taistelun symboliksi.

   Vakituisena toimittajana Tyrkkö aloitti Suomen kuvalehdessä 2.12.1974. Hän sai kuulla heti aamulla, että hänet oli valittu edustamaan lehteä itsenäisyyspäivän vastaanotolle presidentinlinnaan. Kello 11 hän sai kuulla, että Sylvi Kekkonen oli kuollut. Muita uutisia samalle päivälle olivat mm. Kokoomuksen kansanedustaja Juha Vikatmaan itsemurha Kustavin kesämökillä ja Demarin pakinoitsija Simo Juntusen erottaminen toimestaan poliittisista syistä.
   Sylvi Kekkosen kuolemasta seurasi, että itsenäisyyspäivän vastaanotto peruttiin. Siinä meni siihen juhlaan liittyvät hommat Tyrköltä. Mitä muuta se tuli merkitsemään, sitä hän ei osannut tuolloin aavistaa.
   Tyrkkö ei osannut kuvitella, mitä eteen oli avautumassa. Jos olisi osannut, ei välttämättä olisi uskaltanut lähteä sille tielle. Hän toteaa elämässä olevan parasta yllätyksellisyys, ja se, ettei tiedä tulevaa - kun ei tiedä, ei myöskään pelkää. Koska kun ei tiedä, silloin vain menee eteenpäin virran viemänä, monien käsien tukemana, itselleen uskollisena, varmana siitä, että osaa erottaa oikean väärästä.

   Toimituksessa alkoi heti kiire. Ryhdyttiin suunnittelemaan muistolehteä maan äidistä. Arvelivat saavansa entisen päätoimittajan Leo Tujusen suhteilla kuvia perhealbumista.
   Tyrkkö määrättiin osallistumaan Sylvi Kekkosen muistonumeron kokoamiseen. Hänen vastuulleen tuli koko valokuvakertomus. Eikä se ollut mikään pikkujuttu.
   Tyrkkö sai kutsuttua itsensä presidentinlinnaan. Siellä hän alkoi tutustua kuviin, joita säilytettiin suurissa pyykkikoreissa. Täysinäisissä suurissa pyykkikoreissa. Mutta lopulta Tyrkkö pääsi lähtemään kotiin. Kotona hän oli vielä ennen puoltayötä, tarkalleen klo 23.55.
   Lehti ilmestyi 13.12.1974. Sen kanteen oli valittu herkkä, ruskeasävyinen nuoruudenkuva Sylvistä. Siinä hänellä oli pitkät, letille solmitut hiukset, ja yllään valkoinen juhlapusero. Kuvan alla oli Sylvin oma miete "Jokaisen ystäväsi poistuminen ajasta valmistaa siirtymistäsi rajan yli", joka oli hänen ensimmäisestä julkaistusta teoksestaan Kiteitä.Mietelmiä.
   Lehteen koottiin tekstiä useammalta toimittajalta. Tyrkön oma juttu oli otsikoitu "Kuvia - Sylvi Kekkosen elämän varrelta". Kun Tyrkkö (Huovinen) kirjaa tehdessään katsoi kuvakavalkadia ja luki siihen laatimiaan tekstejä, Sylvistä välittyi lämmin, herkkä ja samalla määrätietoinen kuva.

   Kun Tyrkkö työskenteli Suomen Kuvalehdessä vakituisena toimittajana, ilman sivutointa, kalenteri ja päiväkirja täyttyivät pelkästään SK´n työasioista. Mutta niitä sitten riittikin.
   Yhden jutun vaatima aika oli melko pitkä. Kaikki alkoi tapaamisen sopimisesta, sitten seurasi haastattelu, c-kasetin purkaminen tekstiksi, jutun kirjoittaminen ja mahd. tarkistus, jutun taitto. Lehden ilmestymisen jälkeen täytyi hoitaa suhteita haastateltavaan, lähettää lehti ja usein myös jokin valokuva muistoksi ja lahjaksi.

   Tyrkkö pitää teatterilaisista. Hänen mielestään nämä eivät ole tavallisia ihmisiä, sellaisia kuin esim. hän itse. Teatterilaisille oli sallittua - ja eduksi - erilaisuus, persoonalliset piirteet, vahva luovuus, voimakkaat tunteet, kyyneleet ja nauru. Kun näyttelijät puhuivat Shakespearen, Molièren ja Ibsenin suulla, he olivat kovin viisaita ja niin oikeassa käsitellessään tämän maallisen vaelluksemme peruskysymyksiä.
   Näyttelijät loistivat lavalla esiintyessään. Ja sama säteily ylsi pukuhuoneisiin ja haastattelutilanteisiin.
   Ohjaajat rakensivat jännittäviä analyyseja. He osasivat ottaa yleisönsä ja tehdä vaikutuksen haastattelijaan. Erilaiset teatraaliset eleet, kuten käsisuudelmat ja poskipusut tervehdittäessä, näyttäytyivät Tyrkölle kuin tuulahduksena suuresta maailmasta.
   Tyrkkö myös toimitti teatterilaisten muistelmia. Perusteellisimpana näyttelijän kanssa tekemänään matkana hän pitää Rauni luoman muistelmia Ilon ja murheen näyttämöllä (WSOY 1986), perusteellisimpana teatterinjohtajan ja ohjaajan kanssa työstämänään haastatteluna puolestaan Sakari Puurusen muistelusta Jalkapuu (WSOY 1995).

   Kun maatalousministeriön kalastus- ja metsästystoimiston ylijohtaja Tauno V. Mäki oli jäämässä eläkkeelle, Tyrkkö lähetettiin tekemään jäähyväishaastattelua. Mäki oli tunnettu radion eräaiheisista pakinaohjelmista, joita hän teki yhdessä Mauri Soikkasen kanssa. Eräpakinoita hän kirjoitti myös Apu-lehteen.
   Mäki oli toisinaan mukana myös Kekkosen hiihtoretkillä. Tosin hänen pääasiallinen tehtävänsä ei ollut hiihtäminen vaan ruoan valmistus. Resepteihin kuuluivat voi, kerma sekä hauskat jutut. Kaikkea tätä hän annosteli runsaasti.
   Mäki kertoili Tyrkölle, kuinka heitä oli kolme veljestä. Noista kolmesta hänet vietiin oppikouluun, kateuden takia. Äiti oli kuullut, että serkkupoika menee oppikouluun, eikä heidän talossaan saanut olla sen huonompia. Kun olivat menneet pääsytutkintoon, äiti oli tarttunut poikansa kaulukseen ja sanonut, että jollei poika pääse sisälle, tämä saa selkäänsä. Se oli ollut tehokas ohje.
   Päästessään oppikoulun toiselle luokalle Mäki oli saanut pienoiskiväärin. Tuo oli se vaihe metsästäjällä, jolloin ympäristö oli vaarassa kimalaisia myöten. Kun sitten taito pääsi kasvamaan, saatiin parempia aseita, jaksettiin juosta ja silloin oli riista vaarassa. Iän lisääntyessä myös harkinta lisääntyi ja verenhimo talttui. Ja kun tultiin tarpeeksi vanhaksi, pyssyä enää vain siliteltiin. Siinä suhteessa pyssyt olivat kuin tyttöjä: kun muuhun ei enää pysty, on hauska edes silitellä.
   Politiikkaa Mäki ei halunnut ymmärtää. Hänen mielestään eräpolku ei ole punainen eikä valkoinen. Vihreä se on. Mutta ei sen silti tarvitse myöskään Kepun vihreä olla.
   Mäen aikana kuppien sekoittamisesta metsässä oli melko lailla luovuttu. Oli alettu ottaa vasta illalla. Nimittäin, yksi on hyvä, kaksi paha - ja kolme jo liian vähän.
   Mäki muisteli myös, kuinka hänen ystävänsä Jukka Rangell sanoi aikoinaan, että ihmisen pitää elää niin, ettei tarvitse kirjoittaa muistelmiaan. Tosin Mäki ei sulkenut ajatusta kokonaan pois, täytyihän hänen jostain konjakkirahat saada.

   Tauno V. Mäen erämiesmuistelmista oli ollut aiemmin kevyttä puhetta. Mutta Tyrkön tekemän jutun jälkeen neuvottelut käynnistyivät aivan toisella tasolla. Otavan toimitusjohtaja Heikki A. Reenpää alkoi kysellä kirjoitusapua Suomen Kuvalehdestä.
   Pyysivät Tyrkön kirjoittajaksi. Koska hänen ajankäytöllään oli rajansa, kehittivät ratkaisuksi, että Otava - Yhtyneiden Kuvalehtien yksi omistajista - lainaisi Tyrkön toimituksesta muutamaksi kuukaudeksi. Tämä keskittyisi tuona aikana vain kirjan tekemiseen yhdessä Mäen kanssa. Sopimukseen kuului, että Otava maksaisi Tyrkölle normaalin toimittajan palkkaa tuolta ajalta.

   Siinä välissä Kekkosen epävirallinen vierailu Jugoslaviaan oli yksi Tyrkön toimittajanuran huipentumista. Matka, vierailun kulku ja maisemat olivat kaikki ykkösluokkaa.
   Päätös Tyrkön osallistumisesta tehtiin viime tingassa - alun perin SK ei ollut lähettämässä ketään matkalle. Reittilennolle ei enää mahtunut. Mutta Tyrkkö pääsi kuitenkin matkaan - Kekkosen koneella.
   Kekkosen kanssa oli jälleen mukava turista. Varsinkin, kun oli oppinut tuntemaan tämän huumorintajun. Sillä kertaa presidentti aloitti jutustelun tekemällä Tyrkölle selväksi, että tämän mukaantulon takia oli ollut pakko jättää muutama kallisarvoinen paketti Suomeen, Kekkosen paras lahja. Joten Tyrköstä tehtäisiin tilalle uusi lahja, tämä saisi luvan jäädä erään tumman jugoslaavin luokse.
   Tyrkkö oli oppinut tarttumaan nopeasti ja rohkeasti kiinni sanaan tai ajatukseen sekä vastata siihen niin terävästi kuin osasi. Kun jutut Kekkosen kanssa menivät tuohon suuntaan, piti lyödä takaisin, antaa rohkeasti palautetta.
   Perillä Jugoslaviassa Tyrkkö oli paikalla, kun presidentit Urho Kekkonen ja Josip Broz Tito tapasivat. Ohjelman mukaan Kekkonen jäi keskustelemaan ja metsästämään Titon kanssa vielä seuraavaksi päiväksi. Lehtiväki pakattiin muutaman tunnin jälkeen bussiin suuntana Mostar.
   Bussimatka oli elämys. Auto laskeutui huvilalta hiljaa vuoristotietä laaksoon. Vaikka ylhäällä oli lumista, alhaalla oli jo alkanut vihertää. Varoitusmerkin kohdalta alkoi keskeneräinen tieosuus, jossa ei ollut reuna-aitaa. Putous alas oli jyrkkä. Siellä alhaalla näkyi kumollaan oleva poliisiauto.
   Tyrkkö jutusteli Savon Sanomien Leena Kulovaaran kanssa niitä näitä. Aiheeksi nousivat myös Kekkosen muistelmat. Kulovaara kertoi, kuinka miehiä oli mennyt Tamminiemeen nauhurit kainalossa, mutta Urkki oli aina heittänyt nämä ulos.
   Vierailu kesti usean päivän. Kekkonen kävi aktiivisesti metsästämässä ja kalastamassa. Erään kerran presidentti lampsi sisään hotelliin, potkaisi saappaat jaloistaan ja ihmetteli, kuinka hänen jalkansa ovat märät, vaikka hänellä oli Suomen parhaimmat kumisaappaat. Turvamiehet ja isännät ohjasivat Kekkosen yläkertaan ja Tyrkkö ohjattiin samaan jonoon. Tyrkkö seurasi virran mukana epäröiden.
   Ylhäällä Kekkonen tokaisi istuuduttuaan, että sukatkin pitäisi saada jaloista. Tyrkkö pyysi, että saisi auttaa, ja ryhtyi töihin. Hän vetäisi märät sukat presidentin jaloista ja otti vastaan turvapäällikkö Teuvo Hirvosen ojentaman pyyhkeen. Kun presidentti oli vähän aikaa huljutellut jalkojaan vadissa kuumassa vedessä, Tyrkkö kuivasi tämän jalat ja yritti hieroa niitä lämpimiksi. Toinen Kekkosen henkilääkäreistä, Richard "Rikke" Sotamaa nappasi kuvan, missä Tyrkkö on polvillaan lattialla, sylissään pyyhe ja siinä Kekkosen jalka.
   Kun kotiinlähdön aika lopulta tuli, Tyrköstä tuntui kuin olisi ollut Jugoslaviassa pitkään. Siellä oli ehtinyt tapahtua, niin presidentin ja tämän seurueen kanssa kuin toimittajayhteisössäkin.

   Sitten oli vuorossa syventyminen Tauno V. Mäen kirjaprojektiin. Koska Mäki oli mukana samoilla hiihtoretkillä tasavallan päämiehen kanssa, myös Kekkoseen Tyrkkö oli aiheen tiimoilta yhteydessä. Kun Tyrkkö saapui Porojärvelle ja näki seurueen teltaston ensimmäisen kerran, se teki vaikutuksen. Teltat eivät olleet partiopoikien asumuksia, vaan suuria sotilastelttoja, joista kamiinanpiiput kohosivat korkeuteen. Muut seurueesta yöpyivät teltoissa, Kekkonen ja vuorineuvos Veikko Axelson uinuivat Kemijoki Oy´n hirsirakenteisessa Jankkarinkämpässä.
   Tyrkkö ja Mäki menivät kämppään Kekkosta jututtamaan. Aika kului siivillä, kun ensin Mäki aloitti ja yllytti, minkä jälkeen Kekkonen jatkoi ja löi tarinoihin lisää löylyä. Tyrkkö sai kerättyä nauhuriinsa paitsi monia mukavia juttuja, myös laulua ja soittoa, mukana Kekkosen huuliharpulla tapailemat Porilaisten marssin sävelet.
   Koska seuraavana päivänä hiihtäjillä oli tarkoitus jälleen kartuttaa hiihtokilometrejä, viisaimmat ymmärsivät houkutella muut vetäytymään ajoissa yöpuulle. Tyrkkö nukkui isossa teltassa hiihtoporukan kanssa, Lapin läänin maaherra Asko Oinaan ja kommodori Bo Klenbergin välissä.
   Seuraavana aamuna Tyrkkö lähti sinnittelemään ladulle muiden hiihtäjien mukana. Jo muutaman kilometrin jälkeen etujoukon ja perässähiihtäjien välimatka kasvoi. Loppumatkan Tyrkkö matkusti moottorikelkan kyydissä. Mikä veti päämiehen vuodesta toiseen päivittäisille, fyysisesti rasittaville, kymmeniä kilometrejä pitkille hiihtoretkille?
   Kekkosen mukaan Lappi merkitsi hänelle mitä suurimmassa määrin vapautta. Sitä, että sai syventyä itseensä. Mukana ladulle tulivat myös mieltä vaivaavat asiat, joihin olisi löydettävä ratkaisu. Tuolloin alitajunta pelasi mieltä vaivanneen kysymyksen kimpussa. Kun Kekkonen nousi ylös tunturin kuvetta, hän  ajatteli luonnon suurenmoisuutta, ponnistamisen iloa ja elämän ihanuutta. Ja kun hän pääsi huipulle, jokin humahti mielessä. Silloin hän huomasi, että asia oli kypsynyt alitajunnassa. Kaikki on kypsynyt ilman ponnistelua, mieleen on vain putkahtanut selvä vastaus. Ratkaisu saattoi monesti olla niin yksinkertainen, että Kekkonen oikein ihmetteli, miksei se ollut aiemmin tullut mieleen.

   Hiihtoporukalla oli joukko juttuja, joita oli tapana kertoilla, kun hiihtoretken jälkeen kokoonnuttiin. Niistä Tyrkkö on koonnut kirjaan kattavan valikoiman. Niistä muutama seuraavassa.

   Eräs parhaimpia Kekkos-juttuja presidentin itsensä mielestä on kertomus siitä, kuinka hän ensimmäistä kertaa presidenttinä viivähti Kajaanissa. Kekkonen oli majoitettu Tähtisen residenssiin ja ovelle komennettiin kaksi rajavartioston miestä. Kaksi pikkupoikaa katsoi sotilaita ja toinen tiesi kertoa näiden vartioivan presidenttiä. Toinen ihmetteli, miksi pressaa piti vartioida. Toisella oli vastaus valmiina: "No, ettei se pääsis karkaamaan".

   Toisen jutun päähenkilö oli muuan Kalle Maroistenmäki. Kun tämä oli erään kerran jäällä kokemassa mateenpyydyksiä, hän yhtäkkiä muisti, että sinä päivänä olivat kaverin hautajaiset.
   No, Kalle jätti merrat jäälle ja kiirehti kotiin. Ja lähetti äkkiä akat tekemään seppelettä.
   Metsästä haettiin jäätyneitä kuusia ja niitä alettiin sulattaa. Lakanoista revittiin nauhaa ja siihen tekstattiin viimeinen tervehdys. Tekijät eivät olleet tottuneet seppeleen tekoon, ja se näkyi lopputuloksessa. Valmis seppele oli halkaisijaltaan puolitoista metriä.
   Kalle lähti hevosella kohti kirkkoa. Pakkanen paukkui, mutta Kallella oli sentään litra pirtua lämmikkeeksi.
   Kun Kalle ehti kirkolle, siunaus oli jo menossa. Hän sitten astui reippaasti sisään ja tokaisi ovensuussa, että "Kerkhesimpä parhasen häshyn". Ja alkoi vetää seppelettä nauhoista pitkin keskikäytävää pastorin ja arkun luokse.
   Kalle vei seppeleen arkun viereen, puhui siinä kauniisti ja oli lähdössä pois. Mutta sitten alkoi tuntua siltä kuin surunvalittelu olisi jäänyt turhan vähälle.
   Niinpä Kalle kääntyi uudelleen vainajaan päin, nosti kätensä ja julisti: "Eläköön ruumis!"

   Tyrkön nauhuriin tallentui myös kertomuksia, joita ei toivottu julkaistavaksi. Näille Kekkonen asetti julkaisurajaksi vuoden 2000. Eräs sensuroitu juttu menee seuraavasti.
   Tilanne Suomessa oli epävarma, elettiin hallituskriisin aikaa. Hiihtämään teki mieli, mutta presidentin matka saattaisi katketa työkiireiden takia jo parin päivän päästä. Kekkonen oli toista mieltä - hän oli laittanut Rafael Paasion selvitysmieheksi, joten ainakaan kahteen viikkoon ei pitäisi tapahtua mitään (Rafael Paasion lempinimihän oli "mannertenvälinen nahjus").

   Juttuja kerrottiin myös muissa yhteyksissä. Ja Tyrkkö taltioi myös niitä. Seuraava tarina on eräs Kekkosen - ja kuulijoiden - suosikeista, jonka tämä piti tapana kertoa niin hiihtoretkillä kuin muissakin kokoontumisissa. Tyrkkö taltioi jutun erään päivälliskokoontumisen yhteydessä Tamminiemessä.
   Maksniemen nuorisoseurantalossa järjestettiin suojeluskuntajuhla. Maaherra oli lupautunut saapumaan paikalle. Kunnanvaltuuston puheenjohtajaa, kunnallisneuvos Lehtistä oli pyydetty pitämään tervehdyspuhe.
   Lehtinen oli tottunut ja taitava puhuja. Mutta kun hän kuuli, että maaherra oli tulossa, häntä alkoi jännittää.
   Itse asiassa, Lehtinen suorastaan hermostui. No, hän otti muutaman kopsun ja arveli, että kyllä hän kuitenkin pärjää.
   Juhla oli alkamassa. Kunnallisneuvos Lehtinen saapui. Päästäkseen puhujakorokkeelle hänen täytyi tulla näyttämöltä, esiripun halki, eikä hän arastellut askeleitaan.
   Lehtinen aloitti tervehdyspuheensa: "Herra maaherra, arvoisat läsnäolijat, hyvä juhlaväki. Lohenkalastuksella on Simossa jo isiesiemme aikaan..."
   Etupenkissä istunut kalastaja Eelis Posti huomasi, että nyt kunnallisneuvokselta menivät konseptit sekaisin, ja kuiskasi äänekkäästi: "Kuule, se on esi-isiemme".
   Juhlapuhuja muljautti pahasti, minkä jälkeen aloitti uudestaan: "Herra maaherra, arvoisat läsnäolijat, hyvä juhlaväki. Lohenkalastuksella on Simossa jo isiesiemme aikaan..."
   Posti ilmoitti: "Sano esi-isiemme aikaan!"
   Kunnallisneuvos muljautti uudestaan, hän alkoi jo harmistua. Mutta vielä kerran hän aloitti alusta: "Herra maaherra, arvoisat läsnäolijat, hyvä juhlaväki. Lohenkalastuksella on Simossa jo isiesiemme aikaan..."
   Ja Posti korjasi: "Se on kuule esi-isiemme..."
   Lehtinen alkoi mulkoilla jo selvästi hikeentyneenä. Ja arveli, ettei tuolle yleisölle kannata puhetta pitää. Tokaisi vain Posti-Eelikselle: "Kuule sinä Eelis Posti, haista sinä paska!"
   No, yleisöhän innostui ja antoi raikuvat aplodit. Lehtinen poistui takaisin esiripun taakse.
   Posti nousi ylös etupenkistä, kääntyi yleisöön päin ja sanoi: "Näillä vaatimattomilla sanoilla haluaa kunnanvaltuustomme arvoisa puheenjohtaja kunnallisneuvos Lehtinen lausua juhlayleisön tervetulleeksi Maksniemen nuorisoseuran talolle!"
   Mutta ei kunnallisneuvos Lehtinenkään sanattomaksi jäänyt. Mies työnsi välittömästi päänsä esiripun raosta ja sanoi: "Koko ylleisö saa haistaa paskan!"

   Kirjaprojektin tiimoilta Tyrkön piti haastatella myös erästä todellista Kekkosen luottomiestä, kauppaneuvos Kalle Kaiharia. Niinpä hän suuntasi Kaiharin piilopirtille Viljakkalaan Lavajärven rannalle, puolen tunnin ajomatkan päähän Tampereelta. Piilopirtissä kokoontui neljän hengen ryhmä, Kaihari, hänen naisystävänsä Anja Nummi, Kekkonen ja Tyrkkö.
   Kun Kaihari ja Kekkonen muistelivat yhdessä, siinäkin riitti juttua. Kaverukset olivat tavanneet jo vuonna 1924 Lahdessa pidetyissä Kalevan kisoissa. Ja kertoivat juttuja varsinkin urheilusta. Urheilutarinat nostattivat tunnelmaa. Tutut nimet siivittivät juttuja, muisteltiin edesmenneitä kavereita.
   Tuota käyntiä Tyrkkö kuvaa kohdallaan jollain tavalla pysäyttäväksi. Illan tunnelma oli ollut hauska ja vapaa. Nelikko oli hitsautunut hyvin yhteen, jutut luistivat ja laulu kohotti mieliä. Vuosien mittaan Tyrkkö oli tavannut presidentin useita kertoja työn merkeissä, käynyt tämän kanssa harmitonta ja ilkikuristakin kirjeenvaihtoa sekä päässyt seuraamaan tämän vapaa-aikaa.
   Jo ensimmäisessä kohtaamisessa oli ilmeisesti tapahtunut jotain heidän välillään. Tyrkön mukaan kyseessä ei ollut silloin eikä myöhemminkään minkään sortin pikkuihastus, joka eli aikansa, tuli ja meni. Pikemminkin ilmassa väreili luonteva samanhenkisyys, joka myöhemmissä tapaamisissa vain vahvistui. Ja vähitellen heidän välilleen kasvoi luottamus, ystävyys, ymmärrys ja yksityisyys.
   Tyrkkö näkee Kekkosen entisenä lehtimiehenä ottaneen hänet "oppipojakseen" ja samalla luottotoimittajakseen. Tyrköstä tuntui kuin presidentti olisi ajatellut olevansa vastuussa nuoresta toimittajasta kuin mestari oppilaastaan. Ja sama tunne oli Tyrköllä.
   Raskaan päivän ja hauskan Lavajärven-illan päätteeksi Tyrkkö lähti saattamaan presidenttiä tavaroineen Urkin riiheen, missä tämä tapasi yöpyä Kaiharin piilopirtissä käydessään. Kaihari sanoi, että myös Tyrkkö voisi siellä yöpyä. Takahuoneessa oli leveä kahden hengen kerrossänky. Kun Kekkonen oli ottanut vakiopaikkansa, Tyrköstä tuntui luonnolliselta kömpiä tämän viereen tilavalle alapedille. Tyrkkö ajatteli itsekseen, että presidentin selän takana oli sillä hetkellä taatusti tasavallan turvallisin paikka.
   Myös vieressä oleva lämpö tuntui hyvältä. Väsyneinäkin molemmilla oli sama syvä alitajuinen toisen ihmisen läsnäolon kaipuu. Siinä makaillessaan yksinäisyys katosi ja uni voitti.
   Tyrkkö korostaa, ettei kehittymässä ollut seksisuhde, vaan jotain paljon enemmän, jotain suurta ja kestävää. Jotain sellaista, mikä avautuisi ajan myötä. Tyrkkö tiesi, ettei hän tulisi koskaan olemaan yksi presidentin naisista, mutta tämän tyttö ja toimittaja kyllä.

   Tulihan niitä kirjoja Tauno V. Mäestä tehtyä. Ensimmäinen oli nimeltään Iloista kyytiä päämiehen mukana Kainuussa ja tunturissa (1975). Sitä seurasivat Erämiehen muistelmia 1 (1976) ja Erämiehen muistelmia 2 (1977).
   Siitä aikoinaan alkoi Tyrkön ura tietokirjailijana. Ja Tauno V. Mäki pysyi ainakin jonkin aikaa konjakissa.

   Kuulihan Tyrkkö muitakin juttuja kuin Mäen kirjoihin tarkoitettuja. Erään junamatkan aikana Kekkonen oli vielä aiempaakin avomielisempi. Hän kertoi ensimmäisen kerran, kenellekään, vuoden 1918 tapahtumista.
   17-vuotias Kekkonen oli Haminassa. Hän käveli torilla, kun yksi kaveri tuli ja määräsi hänet toimeenpanemaan teloitusta. Valkoiset olivat vanginneet kymmenen pahinta punaista ja nuo oli seisotettu valmiiksi kaivettujen hautojen eteen. Kekkonen ei tuntenut heistä ketään. Yhden nimen hän tosin kuuli: Nieminen.
   Haminan porvarit olivat tulleet katsomaan teloitusta. Se oli heille juhlaa.
   Toiset pojat ampuivat. Kekkosen piti vain sanoa "nyt". Hän itse arveli, että jos käteen olisi ase annettu ja käsketty ampua, olisi kyllä ampunut. Omasta mielestään hän oli "niin saatanan hullu" silloin. Hän ei ollut aiemmin ymmärtänyt mitään. Vasta silloin hän oli alkanut käsittää, mitä oli tekeillä: kansalaissota.
   Asia jäi painamaan. Kekkonen käveli pitkään kaupungilla. Hän näki Suutari Nieminen -kyltin. Mutta ei pystynyt menemään sisälle kysymään, oliko suutari se teloitettu Nieminen.
   Suora lainaus Kekkoselta: "Minulla oli hyvin paha olla. Ja minulla on nytkin paha olla. Itkin silloin ja itken nyt. Ja tällaiselle miehelle ollaan ehdottamassa Nobelin rauhanpalkintoa, tällaiselle paskalle miehelle!"
   Kekkonen esitti toiveen, että Tyrkkö kertoisi tuon Kekkosen kuoltua, jos presidentti ei ehtisi toteuttaa päätöstään ja tilittää noita asioita omissa muistelmissaan.

   Tyrköstä tuntui, että hänelle oli avattu ovi pieneen yksityiseen sisäpiiriin. Hänen asemansa toimittajana ja haamukirjoittajana velvoitti käyttäytymään asianmukaisesti, juuri siten kuin tulee suhtautua valtion päämieheen. Etäisen kunnioittavasti.
   Sen sijaan Tyrkön uusi asema aputyttönä yksityisissä tapaamisissa ja kahden kesken presidentin kanssa synnytti toisenlaisen tilanteen. Silloin oltiin toverillisia, läheisiä ja tasa-arvoisia.
   No, Tyrkkö oli oppinut jonkin verran protokollaa ja hän osasi pitää suunsa kiinni oikeissa paikoissa. Hän ei kulkenut ympäriinsä kertomassa, mitä oli nähnyt ja kokenut. Sen sijaan Tyrkkö kirjoitti kaiken mahdollisen päiväkirjaansa. Jonnekin sitä oli tapahtumat purettava ja innostus kanavoitava.

   Kun Mäen kirjaprojekti vähän hellitti, Tyrkkö seurasi Kekkosta jälleen myös Suomen Kuvalehden edustajana. Esim. kun ETY-kokousta rakenneltiin, ilmapiirissä oli jotain, mikä ei Kekkosta miellyttänyt. Eräissä läntisissä lehdissä ja suomalaisellakin taholla oli esiintynyt kokouksen arvostelua ja jonkinlaista vähättelyä. Kun Kekkonen halusi viestinsä julkisuuteen SK´n kautta, Tyrkköhän Kekkosen yhteyshenkilö oli.
   Saman vuoden (1975) syksyllä Kekkonen täytti 75 vuotta. Journalistit, myös SK´ssä, väänsivät juttuja tasavallan päämiehestä. SK omisti 29.8.1975 ilmestyneen numeronsa tasavallan presidentille, mm. julkaisemalla 165 kuvaa Kekkosesta. Siitä tuli juhlalehti.

   Mäen kolmen kirjan lisäksi Tyrkkö toimi haamukirjoittajana myös Kekkosen itsensä julkaisuissa. Presidentin kirjekokoelma julkaistiin kahdessa osassa vuonna 1976 (Kirjeitä myllystäni 1 ja 2, Otava). Poliittisena asiantuntijana projektissa toimi Keijo Korhonen, joka toimi tuolloin Helsingin yliopiston poliittisen historian professorina.

   Eräs kiinnostavammasta päästä oleva teksti, jonka Tyrkkö sai Kekkoselta säilytettäväksi, pohjautui puhelinkeskusteluun akateemikko Kustaa Vilkunan kanssa. Tyrkkö kuuliaisesti vain säilytti tekstin, vaikka jälkeenpäin ajatellen olisi pitänyt pyytää presidenttiä täsmentämään sanomisiaan.
   Muistion mukaan Kekkonen ja Vilkuna keskustelivat vuoden 1956 presidentinvaalien ratkaisevasta äänestä. Kekkonen kertoi tietävänsä, kuka sen äänen antoi, mutta totesi, ettei kerro niin kauan kuin kyseinen toveri on elossa. Kyseinen valitsijamies nimittäin avasi lipun ja näytti sitä pääministerinä äänestystä valvoneelle Kekkoselle. Kekkonen totesi Vilkunalle, että jos hän sanoisi sen nimen, niin Vilkuna sanoisi, että se ei ole totta. Nimi oli niin yllättävä.
   Ja Kekkosen mukaan tuo nimi oli hänen kassakaapissaan suljetussa kirjekuoressa.

   Myöhemmin on arveltu, että äänestyksessä useampi muutti mieltään, ettei ollut vain yhtä ratkaisevaa ääntä. Mutta missä on presidentin sinetöimä ja Tamminiemen kassakaapissa ollut kuori?
   UKK-arkiston johtaja Pekka Lähteenkorva toteaa, että ainakaan heille kyseinen kuori ei ole päätynyt.

   Maarit Tyrkkö oli päässyt unelma-ammattiinsa tullessaan toimittajaksi. Hän oli saanut olla mukana myös tekemässä kirjoja. Hän oli tavannut kiinnostavia ja viisaita ihmisiä ja oppinut paljon. Häneen oli luotettu.
   Tyrkkö oli päässyt tutustumaan myös presidentti Kekkoseen. Julkisuudessa Urho Kekkonen oli pitkään vallassa ollut valtionpäämies, voimakas johtaja, jota toimittajan kuului seurata etäältä ja teititellä. Yksityisesti hän oli tavallinen ihminen, Lepikon torpan poika, jolla oli äiti, isä ja sisaruksia. Hän piti lukemisesta, kirjoittamisesta, kalastamisesta ja hiihtämisestä. Puhuminen presidentin kanssa oli helppoa, ei tarvinnut näytellä, sai olla oma itsensä ja pitää omat mielipiteensä.
   Punaisena lankana julkisuuden ja yksityisyyden välillä Tyrkkö näkee olleen työt, jotka sitoivat ja joita riitti. Tauno V. Mäen kirjaa seurasivat presidentin myllykirjeet. Siitä oli hyvä jatkaa eteenpäin. Kun Tyrkkö muistelee noita aikoja, hän muistaa, kuinka jännittävää oli arvailla, millaisista päivistä seuraavat vuodet koostuisivat. Mitä elämä antaisi ja millaisen veron se vaatisi? Miten hän tulisi selviämään saamistaan tehtävistä?  
   Ja miten paljon sitä uskaltaisi elää ja rakastaa?

   Maaritin äiti Marjatta kuoli 93-vuotiaana vuonna 2010. Maaritin mukaan hänen äitinsä oli tuolloin väsynyt, paljon nähnyt ja kokenut, täydesti elänyt ihminen. Maarit sai pitää äitiään kädestä, kun viimeisen hengenvedon aika tuli. Sitten kaikki oli ohi, tuli pitkä hiljaisuus.
   Maarit sai paljon kukkia. Kauneimman kimpun hän vei Urho Kekkosen haudalle. Hän halusi muistaa heitä molempia.
   Maarit ajattelee, että oikeastaan äiti ei ole hänelle kuollut. Äiti on vain päässyt pois.
   Urho Kekkonenkaan ei ole Maaritille kuollut. Uskomaton ystävä, rohkea mies.
   Sylvi Kekkosen kuollessa Maarit oli ymmärtänyt, mitä puolison ja hyvän ystävän poismeno voi merkitä. Hän kirjoittaa tietävänsä, että suurta ikävää ei ole helppo täyttää. Omassa elämässä auttaa, jos tietää eläneensä.
   Ja Maarit uskoo, että hänen tulee olemaan helppo lähteä täältä pois. Sitten aikanaan.

   Maarit Tyrkön teos Tyttö ja nauhuri on teos, jonka materiaalina on käytetty monen todella etevän kertojan tarinointia. Joten, ei liene yllätys, että lopputulos onkin parhaimmillaan melko hillitöntä kerrontaa. Tyrkkö oli mukana siellä missä tapahtui, joten asiallisempaakin asiaa on riittämiin, varsinkin ETYKin tiimoilta aiheita käydään läpi hyvinkin seikkaperaisesti, uutistoimittajan tyyliin. Kyseessä on siis kirja, joka on tasapainoinen sekoitus asiaa ja jotain asian vierestä.


-----     -----     -----     -----     -----     -----     -----     -----     -----     -----


Sivun seuraava päivitys 1.7.


Lobbarit Brysselissä. Millainen ongelma se on?

Jaana Kivi: Bryssel myyty


Entinen työvoimaministeri miettii, millaisia rakenteellisia muutoksia tarvitaan työelämässä ja työmarkkinoilla.

Tarja Cronberg: Uuden työn politiikka


Tunnettu näkijä kertoo elämästään ja toiminnastaan.

Niina-Matilda Juhola: Näkijä
Niina-Matilda Kuusisto: Johdatuksessa


-----     -----     -----     -----     -----     -----     -----     -----     -----     -----

Sitä koronarokotetta ollaan edelleen kehittelemässä. Vielä ei ole tietoa, milloin se valmistuu, mutta joitain arvioita on esitetty. Seuraavassa linkit erään lupaavan hankkeen johtajan haastatteluun ja aiheeseen liittyen Sveitsin lääketurvallisuusviranomaisen tiedotteeseen. Vapaamuotoinen tiivistetty suomennos linkkien alla.

Martin Bachmann I


Medical News Today -lehden haastattelussa professori Martin Bachmann kertoo laboratoriossaan kehitteillä olevasta rokotteesta sekä näkemyksiään siitä, kuinka pandemia on kehittymässä. Johtava immunologi Bachmann on sekä rokotetekniikan professori Jenner-instituutissa Oxfordin yliopistossa Iso-Britanniassa että immunologian osaston johtaja Bernin yliopistossa Sveitsissä. Hänen tavoitteensa on saada rokotetuotanto vauhtiin 6-8 kuukauden kuluessa.
   Bachmann vertaa tämänhetkistä projektia normihankkeeseen. Normaalisti, kun virusrokotteen kanssa työskennellään, tutkijoilla on kaikki tarvitsemansa, eli virus ja testausmallit. Nyt ei ole aikaa valmistaa näytteitä, hankkia virusta, eikä pohtia, mikä olisi paras mahdollinen malli.
   Bachmannin laboratorio käyttää erilaista lähestymistapaa kuin muut laboratoriot. Siellä käytetään ns. viruksen kaltaisia hiukkasia, jotka eivät kuitenkaan ole tarttuvia. Ne ovat itse koottuja rakenteita, jotka näyttävät viruksilta, mutta joilla ei ole geneettistä perimää, RNA´ta. Esim. papilloomarokote on tällainen rokote.
   Sehän on yleisesti tiedossa, että viruksen kaltaiset hiukkaset ovat hyvin immunogeenisiä. Ja erityisen merkittävää näissä on, että ne tuottavat erittäin hyviä vasta-ainevasteita. Rokotteen tehohan perustuu neutraloiville vasta-aineille.
   Uusi koronavirus käyttää Spike-proteiinia kiinnittyäkseen solun reseptoriin, jota kutsutaan ACE2´ksi. Bachmannin laboratoriossa työskennellään Spike-proteiinin osan kanssa, jota kutsutaan reseptoria sitovaksi domeeniksi (RBD). Tämä osa Spike-proteiinista aiheuttaa kiinnittymisen ACE2´een. SARSin ja MERSin tapauksessa suurin osa neutraloivista vasta-aineista on suunnattu Spike-proteiinin RBD-domeenia vastaan. Immunogeenisyyden parantamiseksi käytettiin RBD-domeenia, joka kytkettiin kemiallisesti viruksen kaltaiseen partikkeliin. Tämän johdosta immuunijärjestelmä olettaa virukselta näyttävän RBD-domeenin olevan virus ja tuottaa erittäin voimakkaan immuunivasteen.
   Tutkimusryhmä on testannut neutraloivia vasta-aineita laboratoriossa tehdyllä versiolla uudesta koronaviruksesta, jossa SARS-CoV-2 Spike -proteiini kiinnitettiin mallivirukseen ja siten testattiin, kuinka neutraloivat vasta-aineet toimivat. Kiinalaisten yhteistyökumppaneiden avulla tehtyjen kokeiden perusteella homman nähtiin toimivan.
   Tällä hetkellä työn alla on yritys sulauttaa domeeni hiukkasen pintaan geneettisesti. Laboratoriossa on kaksi erilaista hiukkasta tätä testausta varten. Jos homma toimii, yhdestä litrasta on mahdollista valmistaa jopa 10.000 annosta.
   Se on tiedossa, että rokotteen kemiallisesti valmistettu versio toimii erittäin hyvin, mutta sitä ei valmistu suurta määrää ihan lyhyessä ajassa. Sen sijaan geneettisesti valmistettua rokotetta voisi valmistua paljon  lyhyessäkin ajassa. Mutta tämä vaatii terveysviranomaisten lupaa ja kompromisseja.
   Keskustelut terveysviranomaisten kanssa ovat vasta alussa, koska tähän mennessä on pyritty keräämään tietoa. Joka tapauksessa lähtökohta on, että rokotteen on oltava täysin turvallinen. Bachmann haluaisi
tehdä alustavan tutkimuksen ehkä sadalla ihmisellä, jotta voisi nähdä, että rokotettava saa oikeat vasta-aineet ja että tämä myös sietää sitä kohtuullisen hyvin. Ja sitä rokotetta voi myös parannella samanaikaisesti tämän kanssa tulosten mukaan.

Martin Bachmann II


Pandemian puhkeamisen aikoihin useimmat kansainväliset terveysasiantuntijat ja viranomaiset arvioivat, että Covid-19 -rokotteen kehittämiseen menee 12-18 kk. Bernin yliopiston tutkijaryhmä kuitenkin toivoo olevansa valmis rokottamaan koko Sveitsin väestön jo tämän vuoden lokakuussa.
   Martin Bachmann selittää, että nopeutettu aikataulu mahdollistuu tuotannon helppoudella, jossa yksi 200 litran bakteeribiofermentaatio voisi tuottaa 10-20 miljoonaa annosta. Toisin sanoen, rokote on ainutlaatuinen valtavan skaalautuvuutensa vuoksi.
   Sveitsiläinen ryhmä kehitti rokotteen prototyypin helmikuussa, vain viikkoja sen jälkeen, kun uusi koronavirus oli tunnistettu Kiinassa, ja se osoittautui onnistuneeksi eläinkokeissa, kun seerumi neutraloi viruksen.
   Lääkkeiden hyväksymisestä ja valvonnasta vastaava kansallinen viranomainen Swissmedic vahvisti, että se on jo ohjeistanut hanketta ja että se on tietoinen tutkimuksen etenemisestä. Viestintävastaava kirjoitti  lausunnossaan, että rokotteen turvallisuus on etusijalla. Siksi on tärkeää, että yritykset ja tutkimusryhmät ovat yhteydessä Swissmediciin, jotta kehitystyötä voidaan seurata, ennen kuin lupahakemus toimitetaan.
   Zürichissä sijaitseva Molecular Partnersin laboratorio on käynnistänyt hoito-ohjelman tautia vastaan yhteistyössä valtion pelastuspalvelun (FOCP) kanssa. Yrityksen mukaan se on tunnistanut useita spesifisiä proteiineja, jotka voivat neutraloida SARS-CoV-2´n. Nämä proteiinit on yhdistetty toimimaan kolmella rintamalla virusta vastaan, erityisesti estämällä virusta tunkeutumasta ihmisen soluihin, yritys kertoi lausunnossaan 20. huhtikuuta.
   Alkuperäisessä tutkimuksessa virologien kanssa on tunnistettu "satoja proteiineja", joilla voi olla neutraloivia ominaisuuksia. Molecular Partners suunnittelee tuotantoa vuoden kolmannesta neljänneksestä eteenpäin.

Näin se nyt menee. Odotus jatkuu vielä. Tunnelilla saattaa olla jonkin verran pituutta, mutta ainakin valo sen toisessa päässä on nyt näkyvissä.

Ricchi e Poveri